Armo ja predestinaatio
Mitä armo on? Onko armo vastustamatonta? Voiko ihminen tehdä Jumalan kanssa yhteistyötä, vai saako Jumala itse kaiken aikaan? Onko Jumala ennalta määrännyt toiset taivaaseen ja toiset helvettiin? Kuuluuko predestinaatio katoliseen uskoon? Armoon ja predestinaatioon liittyvät kysymykset ovat keskeisiä katolis-protestanttisessa pelastusdialogissa. Myös monet katolilaiset tarvitsisivat lisätietoa ko. aiheista voidakseen paremmin ymmärtää uskoaan ja Jumalaa sekä vastata ei-katolilaisten esittämiin kysymyksiin.
Armo
Katolilaiset ja protestantit ovat yhtä mieltä siitä, että armo on Jumalan meille osoittama ansaitsematon suosio. Protestantit saattavat kuitenkin kummastella, kun katolilaiset puhuvat armosta aivan kuin se olisi jokin yliluonnollinen aine, jota voi saada lisää ja joka tekee ihmisen sisäisesti vahvemmaksi tai täydellisemmäksi uskossa ja pyhyydessä.
Tärkeä ero katolisessa ja protestanttisessa armokäsityksessä on se, että protestanttisen näkemyksen mukaan armo vain peittää meidän syntimme kuin lumi peittää lantakasan, kun taas katolisen näkemyksen mukaan armo vuodatetaan sieluumme uudistamaan meitä sisäisesti.
Armo ei ole ainetta, mutta se on enemmän kuin pelkkä Jumalan subjektiivinen suosio – se on myös objektiivinen hengellinen voima, jonka Jumala vuodattaa sieluumme. Se on osallistumista Jumalan omaan elämään – armo tekee meidät Jumalan lapsiksi (Room. 8:14–17) ja osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:3–4).
Katolisen kielenkäytön tai armokäsityksen ei pitäisi kummastuttaa kristittyjä, koska itse Raamattu käyttää samaa kieltä ja esittää armon samalla tavalla kuin katolinen kirkko. Esimerkkejä tästä ovat mm. seuraavat jakeet: ”Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta” (Hepr. 13:9), ”Jumala on voimallinen antamaan teille ylenpalttisesti kaikkea armoa” (2. Kor. 9:8), ”Mutta vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa” (Jaak. 4:6) sekä ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme.” (Hepr. 4:16) Muita vastaavia ovat esim. 2. Kor. 1:12, 1. Kor. 15:10 ja Ef. 4:7.
Paavalin kirjoituksista käy selvästi ilmi, että Jumala todella vuodattaa elämänsä sydämeemme ja uudistaa meidät sisäisesti: ”Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5) ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!” (2. Kor. 5:17)
Katolinen kirkko kutsuu tätä sielun pyhittävää jumalallista elämää pysyväksi armoksi, jonka saamme lahjaksi kasteessa: ”Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)
Pysyvän armon lisäksi on olemassa auttavaa armoa, joka ei ole sielun pysyvä ominaisuus. Auttavat armot mahdollistavat esimerkiksi kuolemansynnillä pysyvän armon tilan menettäneen sielun katumuksen ja kääntymyksen tai ei-kastetun sielun uskon, sillä synnin tilassa oleva ihminen ei omilla luonnollisilla voimillaan voi miellyttää Jumalaa eikä tehdä mitään pelastaakseen itseänsä. Päästäkseen taivaaseen ihmisen on oltava armon pyhittämä, sillä sinne ei päästetä mitään epäpuhdasta (Ilm. 21:27).
Katolinen kirkko opettaa, että armon tilan voi menettää kuolemansynnillä (Hepr. 10:26–27, 1. Joh. 5:16) ja saada takaisin katumuksen sakramentissa eli ripissä (Joh. 20:22–23), kun taas useat protestantit uskovat, että Jumalan armo on itsessään niin tehokas ja riittoisa, ettei sitä voi vastustaa eikä sen kanssa voi tehdä yhteistyötä. Nämä monergistit syyttävät synergistisiä katolilaisia siitä, että Jumalan työn rinnalle asetetaan ihmisen työ eikä luoteta yksin armoon.
Raamattu kuitenkin käyttää jälleen samaa kieltä kuin katolinen teologiakin. Stefanus huudahti: ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te!” (Ap.t. 7:51) Paavali kirjoitti: ”Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!” (2. Kor. 6:1) ”Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.” (Mark. 16:20) ”Sillä me olemme Jumalan työtovereita” (1. Kor. 3:9).
Alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä edellisissä jakeissa esiintyvät sanat synergountos (Mark. 16:20), synergountes (2. Kor. 6:1) ja synergoi (1. Kor. 3:9), joista ensimmäinen viittaa Herran yhteistyöhön uskovien kanssa ja jälkimmäiset uskovien yhteistyöhön Herran kanssa. On ironista, että protestantit syyttävät katolilaisia synergismistä ja väittävät tämän kaiken olevan puhdasta monergismia, kun Raamatun innoittanut Pyhä Henki itse on nähnyt hyväksi käyttää sanaa ”synergisti” (1. Kor. 3:9) ja sille sukua olevia verbimuotoja (2. Kor. 6:1, Mark. 16:20).
Predestinaatio
Monet ovat erehtyneet ajattelemaan, että predestinaatio eli ennaltamäärääminen on kalvinistinen oppi, jonka kanssa katolisella uskolla ei ole mitään tekemistä. Itse asiassa useat katolisen kirkon paikalliset kirkolliskokoukset ovat käsitelleet predestinaatiota jo kauan ennen kalvinismia ja päätyneet hyvinkin vahvoihin lausuntoihin sen puolesta (esim. Kartagon (v. 416), Arlesin (475), Orangen (529) ja Trullon (860) kirkolliskokoukset). Myös Trenton ekumeeninen kirkolliskokous sivusi predestinaatioon liittyviä kysymyksiä muutamissa julistuksissaan.
Nykyisessä Katolisen kirkon katekismuksessa (KKK) predestinaatio mainitaan lyhyesti (600, 1037), ja siihen liittyvä valinnan käsite esiintyy useampaankin otteeseen (602, 769, 969, 1045, 1308). Katolinen predestinaatio-oppi ei kuitenkaan ole suinkaan sama kuin kalvinistinen. Katolinen näkemys predestinaatiosta ei millään tavoin aja ihmisen vapaan tahdon yli eikä poista ihmisen osuutta tai vastuuta pelastuksesta. Kirkko ei myöskään suvaitse ajatusta, jonka mukaan Jumala aktiivisesti määräisi ennalta ihmisten synnin ja rankaisisi heitä siitä heille ennalta määrätyllä helvetillä.
Predestinaation todellisuus näkyy Raamatussa useissakin kohdissa, joista selvimmät lienevät seuraavat Paavalin kirjoitukset: ”Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa. Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut; ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi; niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa.” (Room. 8:29–30)
”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden… Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt – hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti.” (Ef. 1:4–5,11)
”Näin Jumala osoitti, että hänen suunnitelmansa perustui hänen omaan valintaansa, ei ihmisen tekoihin vaan kutsujan tahtoon… Hän sanoo Moosekselle: ’Minä armahdan kenet tahdon ja osoitan laupeutta kenelle tahdon.’ Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa… Jumala siis armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo… Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten? Näin on myös Jumala tehnyt näyttääkseen vihansa ja osoittaakseen voimansa. Suuressa kärsivällisyydessään hän on tosin säästänyt noita vihan astioita, jotka on määrätty tuhottaviksi. Loppumattoman kirkkautensa hän taas on antanut ilmetä niistä astioista, joita kohtaan hän osoittaa laupeutta ja jotka hän on valmistanut kirkkautta varten.” (Room. 9:12,15–16,18,21–23)
Kalvinistit painottavat mielellään, että Jumala ”paaduttaa kenet tahtoo” ja että jotkut ovat ”vihan astioita, jotka on määrätty tuhottaviksi” yrittäen näin todistaa Jumalan määränneen ennalta jotkut helvettiin. Jumalan paaduttamisen voi kuitenkin ymmärtää muiden raamatuntekstien valossa eri tavalla. 2. Moos. 10:1 kertoo Jumalan paaduttaneen faraon ja hänen hoviväkensä sydämen, mutta juuri edeltävässä jakeessa kerrotaan, että farao ja hänen hoviväkensä itse paaduttivat sydämensä (2. Moos. 9:34). Myös Room. 1:22–32 osoittaa ihmisten syntien aiheuttavan Jumalan paaduttamisreaktion.
Entäpä vihan astiat, jotka ”on määrätty tuhottaviksi”? Calvin sivuutti tärkeän kieliopillisen eron pelastukseen määrättyjen ja kadotukseen määrättyjen kuvauksen välillä. ”On määrätty” on alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä passiivimuoto (katertismena), tai vaihtoehtoisesti jopa medium (ovat määränneet itsensä tuhottaviksi), kun taas seuraavan jakeen sanoissa ”hän on valmistanut kirkkautta varten” (proetoimasen) verbi on aktiivissa. Jumala siis aktiivisesti valitsee pelastuvat, mutta hän ei aktiivisesti predestinoi ketään helvettiin. Kadotukseen joutuvien synnit määräävät heidän ikuisen kohtalonsa.
Ihmisen vapaa tahto ja Jumalan pelastustahto
Raamattu näyttää painottavan sitä, että Jumala määrää tai valitsee ihmisiä ikuiseen elämään, mutta ihmiset itse torjuvat Jumalan pelastustarjouksen ja aiheuttavat oman tuhonsa: ”Silloin Paavali ja Barnabas sanoivat heille suorat sanat: ’Kaikkein ensimmäiseksi Jumalan sana oli julistettava teille. Mutta koska te torjutte sen ettekä pidä itseänne iankaikkisen elämän arvoisina, me käännymme pakanoiden puoleen…’ Tämän kuullessaan pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa, ja kaikki ne, jotka oli säädetty iankaikkiseen elämään, tulivat uskoon.” (Ap.t. 13:46,48) Tässä ikuiseen elämään säädetyt tulivat uskoon, kun taas evankeliumin torjuneet eivät itse pitäneet itseään iankaikkisen elämän arvoisina.
Ihmisen osa on selvästi esillä mm. seuraavissa raamatunkohdissa: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.” (Luuk. 11:9) ”Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä.” (Jaak. 4:8) ”Palatkaa minun luokseni, niin minä palaan teidän luoksenne, sanoo Herra Sebaot.” (Sak. 1:3) ”Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra.” (Jer. 29:13-14)
Hesekielin kirjassa Jumala toteaa selvästi, ettei jumalattomien kohtalo ole Jumalan tahdon mukainen ja että hän haluaa, että he ottaisivat askeleen kohti Jumalaa ja kääntyisivät. ”Jos jumalaton kääntyy synneistään, kaikesta pahasta mitä on tehnyt, jos hän noudattaa kaikkia minun säädöksiäni ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, hän saa elää, ei hän kuole… Näin sanoo Herra Jumala: Minäkö haluaisin, että jumalaton kuolee? Enkö ennemminkin halua, että hän kääntyy teiltään ja saa elää? En minä tahdo kenenkään kuolemaa – näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää!” (Hes. 18:21,23,32) Tämäntapaiset jakeet osoittavat, että ihmisellä on vastuu pelastuksestaan ja että Jumala ei määrää valittujen kääntymistä ja pelastusta heidän suostumuksestaan riippumatta.
Reformaattoreiden predestinaatio-oppia puolustavat kristityt joutuvat sivuuttamaan kielellisinä kikkoina jakeet, joissa Jumala suorastaan anoo ihmisten kääntymistä ja ilmaisee universaalin pelastustahtonsa. Ainoa selitys sille, että Jumala ei pelasta kaikkia, on heidän mukaansa se, että se ei vain ole Jumalan tahto. Silti Raamattu kehottaa rukoilemaan kaikkien puolesta, koska Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:1,3,4). Pietari kirjoitti: ”Herra… on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3:9)
Jumalan valinnan ja ihmisen vapaan tahdon välinen jännite näkyy myös Johanneksen evankeliumissa. ”Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois… Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä.” (6:37,44) Näiden predestinaatiota painottavien jakeiden jälkeen Jeesus lisää välittömästi lauseen, joka korostaa ihmisen omaa osallistumista: ”Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni.” (Joh. 6:45)
Kun Raamattu siis selvästi opettaa sekä predestinaatiota että ihmisen vapaata tahtoa eikä sen koommin yritä selittää, miten nämä ovat keskenään sovitettavissa, pitäisi meidänkin olla varovaisia asian suhteen. Tämän vuoksi kirkko onkin jättänyt määrittelemättä virallisesti predestinaatio-opin yksityiskohtia ja kieltänyt eri teologisia koulukuntia kuten tomisteja (jotka painottavat Jumalan valintaa ja armoa) ja molinisteja (jotka painottavat ihmisen vapaata suostumusta armoon) pitämästä toisiaan harhaoppisina.
Lopuksi
Katekismus tiivistää ytimekkäästi predestinaation ja vapaan tahdon suhteen: ”Kun [Jumala] ikuisessa suunnitelmassaan ’päättää etukäteen’ jotakin, hän sisällyttää siihen jokaisen ihmisen vapaan vastauksen hänen armoonsa.” (KKK 600) Samoin kuin Kristus oli yhtä aikaa täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, samoin kuin Jumala on yhtä aikaa sekä yksi (olemus) että kolme (persoonaa), ovat myös vapaa tahto ja predestinaatio yhtä aikaa totta, vaikkemme voikaan asiaa tässä ajassa vielä täysin käsittää.
Kirkko on antanut meille muutamia ohjenuoria, joiden sisällä meidän on pysyttävä predestinaatioajattelussamme. Reformaattoreita vastaan kirkko on julistanut, että Jumala ei määrännyt ennalta Aadamin syntiä eikä myöhempien ihmisten syntejä, vaan ihminen tekee syntiä omasta vapaasta tahdostaan ilman Jumalan ohjausta. Jumala salli Aadamin lankeamisen muttei aiheuttanut sitä. Jumala ei hylkää ihmistä ilman että ihminen ensin hylkää Jumalan.
Jumala määräsi ennalta pahojen ikuisen rangaistuksen, mutta antaa jokaiselle syntiselle kääntymyksen mahdollistavan armon. Jumala ei predestinoi ketään ennalta nähtyjen hyvien tekojen tähden. Jumala ei myöskään predestinoi ketään vain alustavaan tai lopulliseen pelastukseen niin, että muuten uskovan pitäisi pysyä uskossa omin avuin. Lopuksi kirkko opettaa vielä, että valittujen predestinaatio on erehtymätön. Jumala ei tee virheitä.
Explore posts in the same categories: Soteriologia
Vastaa