Posted tagged ‘Scott Hahn’

Opus Dei: katolista salmiakkia

3.10.2016

Olen pitkään ajatellut, että pitäisi kirjoittaa jotain Opus Deistä, mutta jostain syystä en ole saanut artikkelia aikaiseksi. Viime viikolla tajusin, että Opus Dein perustamispäivä 2.10. on kohta käsillä (Opus Dei täytti siis eilen 88 vuotta, onnea!), ja selasin läpi kaksi aiemmin lukemaani Opus Deitä käsittelevää kirjaa, Scott Hahnin Ordinary Work, Extraordinary Grace ja Mikko Ketolan Opus Dei: Vaiettu salaseura?

Huomasin, että molempien kirjojen ilmestymisvuosi oli 2006 eli tasan kymmenen vuotta sitten. Olen lukenut vielä kolmannenkin Opus Dei -kirjan vuodelta 2005, tunnetun katolisen reportterin John Allenin opuksen (heh-heh). Allenin kirja lienee paras ulkopuolisen kirjoittama tasapainoinen esitys, Scott Hahnin kirja paras sisäpiiriläisen inspiroiva esitys, ja Ketolan kirja on aika lailla Allenin suomalainen vastine, ainoa laatuaan.

Sekä ennen kirjojen lukemista että niiden jälkeen minulla on ollut myös huomattavan paljon henkilökohtaista kokemusta Opus Deistä. Kävin Opus Dein keskuksessa säännöllisesti useita kertoja viikossa, jopa päivittäin lukioaikanani 2002-2005 ja hyvin usein myös seuraavina vuosina, sittemmin kuitenkin harvenevaan tahtiin. Olen Opus Dein ”avustaja” (mikä tarkoittaa rukousta Opus Dein puolesta ja pientä rahallista tukea) mutten jäsen.

Opus Dein avustajuus ei edellytä katolisuutta eikä edes kristinuskoa, vaan ainoastaan Opus Dein työn arvostamista. Itse arvostan sitä peruskasvatusta, jonka Opus Deiltä sain niin teologian, hengellisyyden kuin inhimillisen elämänkin alalla. Samalla ymmärrän hyvin joitain Opus Deitä kohtaan esitettyjä kritiikkejä, ja joihinkin niistä yhdyn. Lisäksi minulla on omia Opus Dei -traumojani, mutta niiden käsittelylle ei tässä valitettavasti ole tilaa.

Mikko Ketola viittaa kirjansa lopussa (s. 200) John Allenin arvioon Opus Deistä katolisen kirkon Guinness Extra Stoutina ja toteaa, että suomalainen salmiakki olisi vielä osuvampi vertailukohta. ”Se on väkevää ainetta, se täytyy ’löytää’, eikä se selvästikään sovi kaikille.” Itse rakastan salmiakkia, mutta liikakäyttö saattaa aiheuttaa pahoinvointia.

Opus Dei: vaiettu salaseura?

Mikko Ketolan kirja lähtee liikkeelle Dan Brownin Da Vinci -koodin aiheuttamasta kohusta Opus Dein ympärillä ja kysyy, onko kyseessä salaseura. Mielenkiintoisesti Ketola kertoo, että hänen omat ennakkotietonsa Opus Deistä olivat ”melko pinnalliset ja negatiivisesti värittyneet”. Tiedon karttuminen karisti ennakkoluuloja, ja kirjan lopussa vastaus alaotsikon kysymykseen on selvän kielteinen: Opus Dei ei ole salaseura. (s. 21, 194)

Ketolan kirjasta saa asiallista tietoa Opus Dein historiasta, rakenteesta ja toiminnasta. Sitä saa myös vaikkapa Opus Dein suomenkielisiltä kotisivuilta. Ketolan kirjan antamat tiedot ovat valitettavasti jo monilta osin vanhentuneita, sillä Opus Dei on kehittynyt Suomessa paljon vuoden 2006 jälkeen. 2010-luvulla Opus Dein jäsenet ovat mm. avanneet opiskelijakoti Tavasttähden ja hankkineet kurssikeskus Malminharjun.

Vuonna 2016 vihittiin ensimmäinen suomalainen Opus Dein pappi, isä Oskari Juurikkala. Hän on esiintynyt avoimesti useammassakin lehti- ja televisiohaastattelussa ja kertonut mm. siitä, kuinka Da Vinci -koodin jälkeen Opus Dei otti entistä avoimemman linjan julkisen tiedotuksen suhteen, ja se on koitunut sille hyödyksi. Opus Dei on saanut jopa uusia jäseniä Dan Brownin ”ansiosta”, ja nykyään heitä on maailmalla yli 90 000.

Opus Dein hengestä ja sanomasta

Ketolan kirjassa tulee hyvin esiin Opus Dein pääsanoma ja se, kuinka myös suomalaiset luterilaiset ovat saaneet siitä hengellistä inspiraatiota. Nykyisin Kirkon koulutuskeskuksessa toimiva TT Juhani Holma järjesti aikoinaan Torniossa opintopiirin, jossa luettiin Opus Dein perustajan pyhän Josemaría Escriván tekstejä.

Yhteinen oivalluksemme on ollut, että työn voi muuttaa rukoukseksi. Se on tuonut aivan uuden näkökulman omaan työhön varsinkin niille, jotka kamppailevat uupumuksen tai muiden työhön liittyvien ongelmien kanssa. (s. 182)

Opus Dein pääsanoma työn pyhittämisestä ja pyhittymisestä työn kautta on ollut merkityksellinen myös minulle ja monille muille. Lukioaikanani mieleeni painuivat Josemaría Escriván Tie-kirjan sanat: ”Tunti opiskelua on nykyajan apostolille tunti rukousta.” (335) Tie oli ensimmäinen lukemani hengellinen kirja, ja sen lyhyet mietiskelykohdat auttoivat sekä katolisen identiteetin muodostumisessa että henkilökohtaisessa rukouselämässä.

Monet ovat panneet merkille yhtymäkohdan Opus Dein ja luterilaisuuden ydinpointtien välillä. Elääkseen täyttä kristillistä elämää ihmisen ei tarvitse vetäytyä luostariin, vaan sitä voi toteuttaa keskellä maailmaa. Sekä luterilaisuus että Opus Dei ovat korostaneet maallikon kutsumuksen arvoa ja yleistä pappeutta. Kun mennään yksityiskohtiin, erojakin löytyy, mutta Suomessa tämä on joka tapauksessa hedelmällinen yhtymäkohta.

Toinen Opus Dein hengellisyyden peruselementti on tietoisuus Jumalan lapseudesta. Jos suomalaisilla herätysliikkeillä on klassiset tarinansa perustajahahmojensa heräämisistä, niin Opus Deillä on monesti toistettu kohtaus pyhän Josemarían elämästä, jolloin hän sisäisti Jumalan lapseuden ilon. Josemaría hyppäsi pois ratikasta ja käveli pitkin Madridin katuja toistellen sanoja ”Abba, Isä” (Room. 8:15) kuin hullu konsanaan.

Myös Jumalan lapseuden idea on ekumeenisesti ongelmaton, onhan se vahvasti uusitestamentillinen ajatus. Opus Dein kontribuutiona on kuitenkin Jumalan lapseuden (melko) johdonmukainen soveltaminen (lähes) kaikkiin hengellisyyden ja teologian aspekteihin. Opus Deissä Jumalan lapseus ei uhkaa jäädä pelkäksi teoreettiseksi kategoriaksi, vaan siitä kumpuava ilo leimaa Opus Dein jäsenten elämää ja tarttuu myös muihin.

Kuinka Opus Dein teologia pelasti Scott Hahnin avioliiton

USA:n ehkä kuuluisin katolinen käännynnäinen ja kansantajuisia kirjoja kirjoittava teologi Scott Hahn löysi Opus Dein ollessaan vielä kalvinisti. Hahn kiinnitti Opus Dein jäsenissä huomiota siihen, että he rukoilivat ja lukivat Uutta testamenttia säännöllisesti. Opus Dein jäsenen päivärytmiin kuuluu kaksi puolituntista rukoushetkeä sekä n. 15 minuuttia Uuden testamentin ja jonkin muun hengellisen kirjan lukemista.

Hahn tietysti kertoo myös Opus Dein ”katolisesta työetiikasta” ynnä muusta, mutta mielenkiintoisin ja henkilökohtaisin kirjan luvuista on viimeinen, jossa Hahn paljastaa jotain avioliittonsa vaikeista ajoista. Kun Scott oli liittynyt katoliseen kirkkoon, Kimberly-vaimo pysyi kalvinistina, ja avioliitto kärsi kovasti teologisista tappeluista. Erään Opus Dein jäsenen neuvo Scottille oli: Turn down the theology, turn up the romance.

Teologia alas, romantiikka ylös. Scott epäili ensin, mutta yritti sitten pikku hiljaa alkaa lähestyä Kimberlyä argumenttien ja teologian (se, mikä erottaa) sijaan avioliiton ja lasten näkökulmasta (se, mikä yhdistää). Neuvon vaikutus oli mullistava: lyhyesti sanottuna avioliitto pelastui ja Kimberly kääntyi katolilaiseksi. Scott avaa Opus Dei -ystävänsä ohjeen teologisen sisällön:

  • kunnioita Kimberlyn vapautta (tätä on Opus Dei)
  • armo rakentaa luonnolle (tätä on Opus Dei)
  • älä ole klerikaalinen vaan rakasta maailmaa (tätä on Opus Dei)
  • tavallinen perhe-elämä on arvokasta, jopa seksikästä (tätä on Opus Dei)

Ja tämä kaikki on vain seurausta siitä, että olemme Jumalan lapsia.

opusallen opushahnOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aikakirjojen täyttymys

21.12.2015

Yksi kuuluisimmista joulun sanomaan liittyvistä teksteistä on Galatalaiskirjeen kohta (4:4), jossa Paavali sanoo Jumalan lähettäneen Poikansa, kun ”aika oli täyttynyt”.

Lause tulee mieleeni, kun ajattelen jokin aika sitten lukemaani Scott Hahnin akateemista kommentaarikirjaa Vanhan testamentin Aikakirjoihin nimeltä The Kingdom of God as Liturgical Empire: A Theological Commentary on 1-2 Chronicles (Baker Academic 2012).

Jos Raamatusta pitäisi nimetä lempikirjoja, harva varmaan mainitsisi Aikakirjat. Ne eivät yleensä kuulu kristittyjen vahvimman osaamisen alueelle. Siellä ne ovat jossainpäin Vanhaa testamenttia, mutta parempi keskittyä Kuninkaiden kirjoihin, joissa sama tarina kerrotaan aidommin ja alkuperäisemmin, vai mitä?

Hahnin kirja herättää Aikakirjojen aliarvostajan unestaan. Aloitetaan vaikka siitä, että juutalaisessa kaanonissa Aikakirjat eivät ole samalla paikalla kuin kristillisessä Vanhassa testamentissa. Juutalainen Raamattu päättyy Aikakirjoihin, ne ovat siis sen viimeinen sana.

Mitä sitten? Eivätkö Aikakirjat silti ole pääasiassa tylsiä sukuluetteloita? No, jos ovatkin, niin eikö logiikka ala pikku hiljaa avautua? Vanhan liiton kirjoitukset päättyivät kirjaan (juutalaisille Aikakirjat muodostavat yhden kirjan!), joka alkaa sukuluettelolla ja loppuu juutalaisten pakkosiirtolaisuuteen. Mistäs Uusi testamentti alkaa - tai jatkaa? Mietitkö koskaan, miksi Matteus aloittaa pitkästyttävällä sukuluettelolla, jonka keskellä mainitaan jokin kummallinen pakkosiirtolaisuus?

Aikakirjojen liittoteologinen maailma

Kirjan johdannossa Scott Hahn liittyy aiempiin tutkijoihin ja kutsuu Aikakirjojen kirjoittajaa ”kaanonin ensimmäiseksi teologiksi”, joka pyrki kirjoittamaan jonkinlaisen maailmanhistorian aina Aadamista omaan aikaansa (vuoden 500 eKr. tienoille) saakka.

Aikakirjat ovat kuitenkin enemmän kuin historiaa, ne ovat kommentaaria ja jopa saarnaa, teologista ja liturgista Israelin historian tulkintaa. Aikakirjat sisältävät useita profeetallisia puheita, joita ei ole muualla kaanonissa: kirjoittaja  ymmärtää kirjoittavansa profeetallista historiaa, kertovansa tarinaa, joka ei ole vielä ohi vaan jatkuu tulevaisuuteen.

Aikakirjojen kirjoittaja tulkitsee siis Israelin omaa sisäistä traditiota, se on esimerkki kaanonin sisäisestä eksegeesistä ja typologisesta raamatuntulkinnasta. Historia ja teologia eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Kirjoittajan sanoma pakkosiirtolaisuuteen joutuneelle kansalle on, että kaikki on edelleen suunnitelmalleen uskollisen Jumalan käsissä.

Aikakirjojen kirjoittajan maailmankatsomus on liittoteologinen; hänen Jumalansa on Jumala, joka pitää liittonsa, erityisesti sen ikuisen liiton, jonka hän teki Daavidin kanssa (ks. 2. Aik. 6:14, 13:5, 21:7). Daavid esitetään uutena Aadamina ja uutena Mooseksena; temppeli on sekä uusi luomakunta (minikosmos) että uusi telttamaja (tabernaakkeli). Daavidin valtakunta on Aikakirjojen kirjoittajalle pelastushistorian avain.

Se, mikä Aikakirjojen kirjoittajalle oli vielä toteutumatonta eskatologiaa ja tulevaan kurkottavaa profetiaa, on Uuden testamentin kirjoittajille toteutunutta historiaa: Aadamin, Abrahamin ja Daavidin Poika on syntynyt. Kirkkoisä Hieronymuksen mukaan sen, joka kuvittelee tuntevansa Raamattua tuntematta Aikakirjoja ”pitäisi nauraa itselleen”.

Jumalan valtakunta ja Israelin pelastus

Hahnin kommentaarin valossa syytä nauruun on aika monella, sillä hänen lopputeesinsä on, etteivät Uuden testamentin tutkijat ole toistaiseksi antaneet Aikakirjoille niiden ansaitsemaa huomiota. Otetaan vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka Aikakirjat valaisevat UT:n sanomaa.

Ensinnäkin Uuden testamentin tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen ydinsanoma oli ”Jumalan valtakunnan” julistaminen. Siitä sen sijaan ei ole yksimielisyyttä, mitä hän ”Jumalan valtakunnalla” tarkoitti. Hahn huomauttaa, että juutalaisen kaanonin ainoat viittaukset ”JHWH:n valtakuntaan” löytyvät juuri Aikakirjoista.

Aikakirjoissa JHWH:n valtakunta identifioituu Daavidin valtakunnan kanssa: Daavidin valtakunta on Jumalan valtakunnan ”sakramentaalinen” ilmentymä, niin että sen kuningas istuu itse Jumalan valtaistuimella. Aikakirjoissa Daavidin valtakunta ei ole niinkään sotilaallinen vaan liturginen valtakunta: sen ytimessä on liturgiaa viettävä seurakunta (qahal) ja erityisesti todah- eli kiitosuhri.

Aikakirjoihin sisältyy kuitenkin valtakunnan hajoamisen tragedia. Valtakunta jakaantui kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, ja lopulta heimot joutuivat pakkosiirtolaisuuteen. Teologisesti jännitteisen tilanteen keskellä Aikakirjat puhuvat silti ”koko Israelista” (kol Yisrael) viitaten sekä pohjoisen että etelän heimoihin ja toivoon niiden yhdistymisestä yhden kuninkaan, Daavidin jälkeläisen alaisuudessa.

Tätä taustaa vasten Uuden testamentin sanoma avautuu tuoreessa valossa. Enkeli Gabriel esittelee Jeesuksen Daavidin valtaistuimen perillisenä, joka on hallitseva ikuisesti. Kreikaksi Aikakirjojen avaintermit qahal ja todah kääntyvät sanoilla ekklesia ja eukharistia - kirkko ja eukaristia, seurakunta ja ehtoollinen. Kun Jeesuksen valtakunta leviää kaikkiin kansoihin - joihin suuri osa Israelin heimoista on jo ehtinyt sekoittua - ”koko Israel” on lopulta pelastuva (Room. 11:26).

kingdom

Nykykatolinen Paavali-tulkinta osa 2: Hahn ja Sungenis

1.3.2010

80-luvun Yhdysvalloissa nousi uusi katolisen apologetiikan aalto, ensisijaisesti vastauksena fundamentalistiselle protestanttisuudelle. Fundamentalistien kanssa puhuttiin samaa kieltä, Raamattua lähestyttiin hyvin konservatiivisesti. Useat protestantit kääntyivät katolisuuteen ja tulivat suosituiksi katolisuuden puolustajiksi. He toimivat myös vastapainona liberaaliteologialle. Tässä osassa käsitellään kahden apologeetan Paavali-tulkintaa.

Scott Hahn on Steubenvillen fransiskaanisen yliopiston ja St. Vincentin seminaarin raamattuteologian professori Yhdysvalloissa. Hänen teologinen taustansa on presbyteerinen kalvinismi, jonka liittoteologisia painotuksia hän on soveltanut katolisuuteen, johon hän kääntyi vuonna 1986. Hahnin populaari kääntymiskertomus Rome Sweet Home on jo katolisen apologetiikan klassikko. Hahnin väitöskirja Kinship by Covenant (tosin kahdesti uudelleen kirjoitettuna) on vastikään julkaistu osana Anchor Yale Bible Reference Library -sarjaa. Lisäksi Hahn on kirjoittanut lyhyen populaarin johdatuksen Paavaliin.

Hahn seuraa E.P. Sandersia liittoteologian keskeisyyden tunnustamisessa, J.D.G. Dunnia lain tekojen määrittelemisessä Israelin muista kansoista erottaviksi seremonialaeiksi ja N.T. Wrightia Israelin ongelman määrittelemisessä Deuteronomiumin liittokiroukseksi. Tämä kulkee käsi kädessä laajemman liittoteologisen näkemyksen kanssa, joka korostaa Abrahamin liiton keskeisyyttä kaikkien kansojen siunaajana. Gal. 3:n sovitusoppi on näin ollen Wrightilla ja Hahnilla liittoteologinen: Kristus kärsii Deuteronomiumin liittokirouksen Israelin liittoedustajana, jotta Abrahamin liiton siunaus voisi saavuttaa koko maailman.

Hahn asettaa Paavalin teologian keskukseksi Jumalan lapseuden, tarkemmin perintölapseuden. Hän sanoo ihmiskielen tuntuvan käyneen riittämättömäksi Paavalille, joka selitti Kristuksen pelastuksen vaikutusta niin monilla kielikuvilla. Jumalan lapseus on kuitenkin pelastuksen syvin merkitys, jota kohti muut kuvat suuntautuvat – pelastus ei ole vain pelastusta jostakin, vaan pelastusta johonkin. Tärkeimmät tekstit Hahnille ovat Tit. 3:4–7, jota Hahn siteeraa kahdesti lyhyessä populaarijohdatuksessaan ja jossa pelastuksen eri vaikutusten päämäärä on perintöosa sekä Gal. 3:6–4:31, jolle hän omistaa ainoan eksklusiivisesti Paavalia käsittelevän luvun akateemisessa pääteoksessaan.

Hahnin luenta on myös hyvin sakramentaalinen ja ekklesiologinen – hän tulkitsee Brinsmeadia ja Schnackenburgia seuraten Gal. 3:24–29:n kuvaamat vaikutukset kasteen vaikutuksiksi ja selittää 1. Kor. 10:16-17:n ja 1. Kor. 12:12-14:n perusteella kristittyjen tulevan Kristuksen ruumiiksi kasteen ja eukaristian kautta. Kristus tekee kristityistä kaltaisiaan antamalla heille kirkossa osallisuuden ruumiiseensa – kyseessä on uusi luomus ja jatkuvan uudistumisen ja muuttumisen prosessi.

Uskon ja tekojen suhteen Hahn käsittelee perinteisesti viittaamalla Gal. 5:6:n mainitsemaan rakkauden kautta vaikuttavaan uskoon, mikä yhdessä Room. 2:13:n kanssa saa aikaan harmonian Jaakobin opetuksen kanssa. Hahn painottaa myös Kristuksen kanssa kärsimistä ja jokaisen henkilökohtaista ristintietä tienä taivaalliseen perintöön (Room. 8:16–17).

Robert Sungenis valmistui teologian maisteriksi Westminister Theological Seminaryn reformoituna oppilaana 1982, mutta kääntyi katolisuuteen 1992. Hän perusti Catholic Apologetics International -apostolaatin ja toimii täyspäiväisenä apologeettana. Hän on kirjoittanut pitkän luvun Paavalin pelastusopista kirjaansa Not by Faith Alone ja apologeettiset kommentaarit Paavalin kirjeisiin Room. ja 1. Kor.

Toisin kuin Hahn, Sungenis suhtautuu uuteen perspektiiviin kielteisesti. Sungenisin Paavali-tulkinta pyrkii Raamatun tekstien ja Trenton kirkolliskokouksen synteesiin. Hän ei argumentoi lain tekojen olevan pelkkiä seremonialakeja, vaan uskoo niiden kattavan myös moraalilain. Sungenis menee vielä pidemmälle ja ottaa Room. 4:4:n lähtökohdakseen: pois suljetaan kaikki teot, jotka yrittävät asettaa Jumalan oikeudellisesti velalliseksi maksamaan pelastus. Tätä Sungenis kutsuu ”lain systeemiksi” ja tuomitsee sen, sillä kukaan ei koskaan voisi Jumalan edessä olla täydellisen moitteeton.

Sungenis kuitenkin tulkitsee Room. 2:n realistisesti ja argumentoi vahvasti sen hypoteettisuutta vastaan. Room. 3–4:n kanssa ristiriitaiselta vaikuttava luku saadaan osaksi oikeaa pelastusopin ymmärrystä huomioimalla Jumalan armo, jonka piirissä teot voivat olla Jumalalle otollisia ja ”armollisesti ansiollisia”. ”Armon systeemissä” ihminen pelastuu siis uskon lisäksi hyvistä teoista. Room. 6:14 havainnollistaa Sungenisille tärkeää periaatetta: Jumala tuomitsee kristityt armon silmälasien läpi, ei lakikirjan kanssa. Sungenisille Room. 2 on tärkein linkki Jaak. 2:n opetukseen.

Sungenis on Hahnin kanssa samaa mieltä siitä, että vanhurskauttaminen on ennen kaikkea adoptiota Jumalan perheeseen. Oikeudellinen aspekti on mukana, mutta se on toissijainen. Sungenis argumentoi vuodatetun armon (gratia infusa) puolesta imputaatiota vastaan ja luettelee suuren määrän Paavalin(kin) tekstejä sen puolesta, että saatu pelastus voidaan menettää vakavalla synnillä. Tähän liittyy vanhurskauttamisen prosessiluonne, jota Sungenis myös luonnollisesti puolustaa. Protestanttien pitkäaikaiset lempijakeet Room. 4:6–8 muuttuvat Sungenisin vahvimmaksi valttikortiksi reformoituja vastaan, kun niissä nähdään alkuperäinen Daavid-konteksti.

Sungenisin polemiikki kohdistuu pääasiassa kalvinilaiseen tulkintaan, jossa vanhurskauttaminen voi tapahtua vain kerran henkilön elämässä. Sungenis viittaa useisiin Paavalin teksteihin viimeisestä tuomiosta ja korostaa vanhurskauttamisen tulevaa aspektia, johon liittyy tietty epävarmuuden elementti. Jumala tuomitsee tottelemattomat, joten jumalanpelko on viimeistä päivää ajatellen terve asenne. Kristitty vaeltaa kuitenkin luottamuksessa armolliseen Isään, joka puhdistaa ja pelastaa rakkaita lapsiaan.


%d bloggers like this: