Posted tagged ‘paavi’

Paavi Franciscus ja Evankeliumin ilo

8.12.2014

Paavi Franciscus on kyllä huippupaavi. Hän on noussut kerta toisensa jälkeen otsikoihin yllättävillä tempauksillaan, eikä hänen paavillinen opetuksensa ole yhtään sen vähemmän virkistävää. Olen iloinen saadessani vihdoin esitellä paavi Franciscuksen ohjelmallisen tekstin kirkolle, yli vuosi sitten ilmestyneen ja suomeksikin käännetyn apostolisen kehotuskirjeen Evangelii Gaudium (EG) eli Evankeliumin ilo.

EG räjäyttää kaikki stereotypiat raskaista ja kuivista paavillisista dokumenteista. Uskallan väittää, että kuka tahansa tavallisesta tallaajasta taitavaan teologiin voi lukea tämän vajaa 200-sivuisen asiakirjan ja saada siitä paljon virikkeitä ja innostavia näkökulmia kristilliseen uskoon ja sen elämiseen. Seuraavassa annan joitain makupaloja, mutta suosittelen hankkimaan koko tekstin.

Evankeliumin ilo

Asiakirja alkaa nimensä mukaisesti: ”Evankeliumin ilo täyttää Jeesuksen kohtaavien sydämen ja koko elämän.” Paavi haluaa kutsua uskovia ”evankelioimisen uuteen vaiheeseen, jota leimaa tämä ilo”. Lisäksi hän haluaa tässä kehotuskirjeessä ”osoittaa kirkon suunnan tulevina vuosina”. (EG 1) Jotkut suuretkin katoliset nimet ehtivät jo julistaa Franciscuksen ensimmäisen ensyklikan Lumen Fidei hänen ohjelmanjulistuksekseen, mutta sitä se ei suurimmaksi osaksi Benedictus XVI:n tekstinä selvästikään ollut. Franciscuksen ohjelmanjulistus on nimenomaan Evangelii Gaudium.

Paavi Franciscuksen huolenaiheena nykymaailmassa on ”individualistinen masentuneisuus, joka syntyy mukavuuteen tottuneesta ja saidasta sydämestä, sairaalloisesta pinnallisten mielihalujen etsinnästä ja eristyneestä omastatunnosta”. Aika tarkka analyysi argentiinalaiselta paavilta vantaalaisen lähiliikenteen nuorisosta ja suuresta osasta muutakin suomalaista yhteiskuntaa.”Jos sisäinen elämä sulkeutuu oman edun etsimiseen, ei ole enää tilaa toisille, ei välitetä köyhistä, ei kuunnella enää Jumalan ääntä eikä enää tunneta hänen rakkautensa suloista iloa.” (EG 2)

Tässä näkyy heti paavi Franciscuksen yksi pääteemoista eli köyhien muistaminen, johon palataan vielä. Toinen asia, jota paavi Franciscus ei lakkaa toistamasta, on seuraava: ”Jumala ei koskaan väsy antamaan anteeksi, me olemme niitä, jotka väsyvät pyytämään hänen laupeuttaan.” (EG 3) Paavi latelee Vanhan testamentin kohtia ilosta, suosikkina Sef. 3:17, joka ”täyttää minut elämänilolla”: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi (…) Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta”. (EG 4)

Esimerkit jatkuvat Uuden testamentin puolella runsaina. Jeesus lupasi opetuslapsilleen täydellisen ilon (Joh. 15:11, 16:20), ja ilo ja riemu vallitsivatkin alkuseurakunnassa, jopa vainojen keskellä (Ap.t. 8:8, 13:52). Paavi kysyy: ”Miksemme mekin kävisi sisään tähän ilon virtaan?” (EG 5) Kysymys on tarpeen, sillä on kristittyjä, ”joiden elämä näyttää paastonajalta ilman pääsiäistä” (EG 6).

Onko paavi naiivi? Eikö elämä ole usein sen verran traagista, että oikea asenne olisi pitää naama vakavana? Paavi tunnustaa, että ”iloa ei eletä samalla tavalla kaikissa elämän vaiheissa ja olosuhteissa, jotka joskus ovat hyvinkin raskaita”, ja hän ymmärtää ihmisiä, ”jotka ovat taipuvaisia surullisuuteen kärsimiensä raskaiden vaikeuksien takia”. Silti on vähitellen ”annettava uskon ilon alkaa herätä, ikään kuin salaisena mutta lujana luottamuksena, myös pahimmissa ahdingoissa”. (EG 6)

Sitten seuraa erinomainen kohta: ”Kiusaus ilmenee usein tekosyinä ja valituksina, ikään kuin lukemattomien ehtojen olisi täytyttävä, jotta ilo on mahdollinen.” Tämä pätee niin maallisiin kuin hengellisiinkin asioihin: huonoja uutisia ja vaikeita tilanteita on aina, eivätkä läheisemme koskaan tule täyttämään kaikkia toiveitamme, jne. Tämän ei tietenkään tarvitse olla aidon ilon esteenä: ”Voin sanoa, että kauneimmat ja välittömimmät ilot, jotka elämäni kuluessa olen nähnyt, ovat sellaisten ihmisten, jotka ovat hyvin köyhiä ja joilla on vähän mihin tarttua.” (EG 7)

Johdannon toisessa alaluvussa paavi Franciscus käsittelee evankeliumin julistamisen iloa. Joskus olen päivitellyt sitä, kuinka katusaarnaajat (tai metrotunnelisaarnaajat) jakavat traktaattejaan tai julistavat mikrofoneistaan ilman jälkeäkään kristillisestä ilosta. Sama on valitettavasti sanottava useassa tapauksessa myös kirkossa saarnaavista papeista. Paavi Franciscus toteaa ytimekkäästi, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (EG 10).

Paavi Franciscus kehottaa löytämään uudelleen evankeliumin uutuuden, sehän on hyvä uutinen. Mutta kuinka 2000 vuotta vanha sanoma voi olla uusi? Mielestäni pelkkä EG itsessään riittää vastaukseksi. Franciscus näyttää itse esimerkkiä siitä, kuinka vanha sanoma saadaan maistumaan uudelta ja tuoreelta. Evankeliumin julistamisen ei tule ilmetä ”velvoitteiden asettamisena vaan ilon jakamisena, kauniin näköalan avaamisena, ihanan juhla-aterian tarjoamisena” (EG 14).

Kirkon missio muuttaa kaiken

Kehotuskirjeen varsinainen ensimmäinen luku käsittelee kirkon missionaarista muuttumista eli lähetystyön uudistusta: meitä kutsutaan lähtemään mukavuusalueeltamme ja saavuttamaan ”kaikki reuna-alueet” eli periferiat (jälleen yksi paavin lempiteemoista), jotka tarvitsevat evankeliumin valoa. (EG 20)

Paavi korostaa vielä, että hänen sanoillaan on ”ohjelmallinen merkitys”: meidän on oltava ”pysyvässä lähetystyön tilassa” (EG 25). Paavin mukaan kaikki on voitava muuttaa evankeliumin tähden: ”tavat, tyylit, aikataulut, kielenkäyttö ja kirkolliset rakenteet” pitää tehdä oikeanlaisiksi ”evankelioimisen kannalta eikä itsesäilytyksen kannalta” (EG 27).

Suomalaisen katolisuuden ja tämän blogin mission kannalta kuin taivaanlahjana putoavat paavi Franciscuksen sanat, joiden mukaan jokainen paikalliskirkko on ”tietyssä paikassa lihaksi tullut kirkko, jolla on kaikki Kristuksen antamat pelastuksen välineet mutta jolla on paikalliset kasvot” (EG 30). Juuri tällaista Suomen näköistä katolisuutta haluan olla rakentamassa tämän blogin ja muun toiminnan välityksellä.

Sitten seuraa pommi: paavi ei ainoastaan vaadi uudistusta muilta, vaan hänen on ajateltava myös ”paaviuden kääntymystä”. Rooman piispana hänen on oltava ”avoin ehdotuksille palveluvirkani harjoittamisesta niin, että se olisi yhä uskollisempi Jeesuksen Kristuksen sille tarkoittamalle merkitykselle ja evankeliumin julistamisen nykyisille vaatimuksille”. Johannes XXIII, Paavali VI ja Johannes Paavali II mullistivat jo toki paaviuden harjoitusmuotoa ja avasivat sen maailmalle, mutta silti Franciscus sanoo, että tässä asiassa ”olemme edenneet vain vähän”. (EG 32)

Selvänä muutoksena Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikaiseen linjaan paavi Franciscus haluaa desentralisoida kirkon ja palata Vatikaani II:n korostukseen piispainkonferenssien eli piispainkokousten merkityksestä kollegiaalisuuden ilmentäjinä. Paavin mukaan Vatikaani II:n toive ei ole ”täysin toteutunut”, ja piispainkokouksilla tulisi hänestä olla ”konkreettisia vastuualueita, mukaan lukien jossakin määrin autenttista opillista auktoriteettia”. ”Liiallinen keskusjohtoisuus ei auta vaan pikemminkin vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyön dynaamisuutta.” (EG 32)

Rohkeasti paavi sanoo, että meidän on hylättävä mukavuuskriteeri ”näin on aina tehty”. Hän kehottaa kaikkia olemaan ”rohkeita ja luovia” lähetysmetodien uudelleen arvioinnissa ja käsillä olevan kehotuskirjeen suuntaviivojen soveltamisessa, ”ilman estoja ja pelkäämättä” (EG 33). Tässä jos jossain puhaltaa vapauden evankeliumin henki ja myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajaman aidon aggiornamenton eli ajanmukaistamisen henki. Paavi haluaa kirkon, jossa todella hallitsee vapauden, rohkeuden ja ilon henki, Pyhä Henki.

Moraaliopetus ja dogmatiikka evankeliumin valossa

Jos asioita katsotaan evankelioinnin näkökulmasta, on varottava sanoman vääristymistä ja kutistumista ”toissijaisiin” näkökohtiin. Paavilla on mielessään jotkin kirkon moraaliopetukseen kuuluvat kysymykset, luultavimmin seksuaalimoraali, ehkäisy, abortti, ym. ”Vaikka ne ovatkin tärkeitä, ne eivät yksin itsessään ilmennä Jeesuksen Kristuksen sanoman ydintä.” Meidän on oltava realisteja ja tajuttava, etteivät kuulijat välttämättä osaa liittää puhettamme ”evankeliumin olennaiseen ytimeen, joka antaa sille merkityksen, kauneuden ja vetovoiman”. (EG 34)

Lähetystyön näkökulmasta toimiva kirkko ei ”pakkomielteisesti välitä useita irrallisia oppeja, joita se yrittää sinnikkäästi pakottaa” (kenties viittaus niin sanottuun kulttuurisotaan), vaan se keskittyy olennaiseen, siihen ”mikä on kauneinta, suurinta, puoleensavetävintä ja samalla välttämättömintä”. (EG 35) Franciscus viittaa Vatikaani II:n ajatukseen totuuksien hierarkiasta, jonka mukaan kaikki ilmoitetut totuudet uskotaan samalla uskolla, mutta ”jotkut niistä ovat muita tärkeämpiä, koska ne ilmaisevat suoremmin evankeliumin sydämen”. ”Tämä koskee niin uskon dogmeja kuin kirkon opetusten kokonaisuuttakin, moraaliopetus mukaan lukien.” (EG 36)

Moraaliopetuksessakin on hierarkia, hyveiden ja tekojen hierarkia. Paavi Franciscus nostaa Tuomas Akvinolaista seuraten laupeuden korkeimmaksi hyveeksi ulkonaisessa toiminnassa, sillä se lievittää ihmisten kurjuutta. Tästä on tehtävä käytännön johtopäätöksiä: jos esimerkiksi kirkkoherra puhuu vuoden aikana ”kymmenen kertaa kohtuullisuudesta, mutta vain kaksi tai kolme kertaa rakkaudesta”, on jokin pielessä. ”Sama tapahtuu silloin kun puhutaan enemmän laista kuin armosta, enemmän kirkosta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, enemmän paavista kuin Jumalan sanasta.” (EG 38) (Tässä vaiheessa joku luterilainen saa sydänkohtauksen: meillähän on evankelinen paavi!)

Paavi Franciscuksen mukaan kristillinen moraali ei ole ”stoalaista etiikkaa”, pelkkää askeesia eikä ”syntien ja virheiden luettelo”. Sen sijaan homma menee näin:

”Evankeliumi kutsuu ennen kaikkea vastaamaan Jumalalle, joka rakastaa meitä ja pelastaa meidät, tunnistamaan hänet toisissa ja lähtemään itsestämme etsiäksemme kaikkien hyvää. Tätä kutsua ei saa hämärtää missään olosuhteissa! Kaikki hyveet ovat tämän rakkauden vastauksen palveluksessa. Jos tämä kutsu ei säteile voimakkaana ja puoleensavetävänä, kirkon moraaliopetuksen rakennelma on vaarassa tulla korttitaloksi. Tämä on pahin vaaramme. Silloin ei oikeastaan julisteta evankeliumia, vaan joitakin opillisia tai moraalisia korostuksia, jotka johtuvat tietyistä ideologisista valinnoista. Sanoma on vaarassa menettää tuoreutensa, siinä ei ole enää ’evankeliumin tuoksu.'” (EG 39)

Se, mikä pätee moraaliin, pätee myös dogmatiikkaan. Vatikaani II:n jalanjäljissä (ks. DV 8) paavi toteaa, että kirkko tarvitsee ”kasvua ilmoitetun sanan tulkinnassa ja totuuden ymmärtämisessä”, ja että eksegeettien ja teologien tehtävänä on auttaa kirkon kantaa kypsymään. (EG 40) Tämä saattaa hämmentää niitä, jotka kaipaavat ”monoliittista oppikokoelmaa, jota kaikki puolustavat ilman sävyeroja” (EG 40)  Ikuiset totuudetkin on pyrittävä ilmaisemaan kielellä, ”joka saa tunnistamaan niiden pysyvän uutuuden” (EG 41).

Paavin mukaan ”kaikkeen opin opettamiseen on kuuluttava evankelioiva asenne, joka läheisyydellä, rakkaudella ja todistuksella herättää sydämen myöntymyksen” (EG 42). Tätä seuraa jälleen yksi kehotuskirjeen estottoman edistyksellisistä kohdista: meidän ei tule pelätä arvioida uudelleen syvällekin historiaan juurtuneita tottumuksia, ”jotka eivät suoraan liity evankeliumin ytimeen” (ja niitähän riittää!).

Sama pätee kirkollisiin normeihin ja säädöksiin, ”jotka ehkä ovat toisina aikoina olleet hyvin tehokkaita, mutta joilla ei enää ole samaa kasvattavaa voimaa ohjata elämää” (mieleen tulevat ”kirkon käskyt”, erityisesti ”sunnuntaivelvollisuus” ja vielä erityisemmin ”velvoittavat juhlapyhät”). Paavi vetoaa Akvinolaiseen ja Augustinukseen yhdessä kirjeen parhaista kohdista:

”[K]irkon myöhemmin lisäämien käskyjen noudattamista on vaadittava harkiten, ’ettei uskovien elämää raskauteta’ ja muuteta uskontoamme orjuudeksi, vaikka ’Jumalan laupeus halusi sen olevan vapaa’. Tämä vuosisatoja sitten annettu varoitus on valtavan ajankohtainen. Sen tulisi olla yksi kriteereistä pohdittaessa kirkon ja sen julistuksen uudistusta, joka todella saavuttaisi kaikki.” (EG 43)

Paavi muistuttaa myös Katekismuksen opetuksesta, jonka mukaan tietämättömyys, epähuomio, väkivalta, pelko, tottumukset, voimakkaat tunnetilat tai muut tekijät voivat vähentää tai jopa poistaa teon tekijän moraalista syyllisyyttä ja vastuuta. Siksi on tuettava ihmisten kasvuvaiheita kärsivällisesti, ja pappien on muistettava, että ”rippituolin ei pidä olla kidutuskammio, vaan Herran laupeuden paikka”. (EG 44)

Sakramenttien kynnys on oltava siis matalalla, ja se pätee myös eukaristiaan, joka ”ei ole palkkio täydellisille vaan vahva lääke ja ravinto heikoille”. Tätä kohtaa on pidetty ennakoivana ovenavauksena kysymyksessä uudelleenavioituneiden ehtoolliselle päästämisestä, ja paavi jatkaakin:

”Näillä vakaumuksilla on myös pastoraalisia seurauksia, joita meidän on harkittava viisaasti ja rohkeasti. Usein käyttäydymme kuin olisimme armon vartijoita emmekä sen edistäjiä. Mutta kirkko ei ole mikään tullilaitos, vaan Isän koti, jossa on sijaa jokaiselle kaikkine ongelmineenkin.” (EG 47)

Hengelliset vaarat ja evankeliumin julistaminen

Kuten tähän asti on jo käynyt ilmi, paavi Franciscus ei oikein innostu jäykästä konservatismista. Hän valikoi tietoisesti kirkkoisiltä, kirkon opettajilta ja aiemmilta paaveilta edistyksellisiä, avoimia ja rentoja sitaatteja jyrkkien ja autoritaaristen sijaan. Paavi varoittaa hengellisestä maailmallisuudesta, joka verhoutuu ”uskonnollisuuteen ja jopa rakkauteen kirkkoa kohtaan”. Se voi ilmetä kahdella tavalla, joita voisi kutsua ”liberaaliksi” ja ”konservatiiviseksi”, vaikka paavi viisaasti välttää näiden sanojen käyttöä.

Kovimmat sanat lähtevät niille, jotka ”luulevat olevansa parempia kuin muut koska he noudattavat tiettyjä sääntöjä tai koska he ovat järkkymättömän uskollisia tietylle menneisyyden katolisuuden tyylille”. ”Väitetty opillinen ja kurinalainen lujuus aiheuttaa autoritaarista ja narsistista elitismiä, jossa evankelioimisen sijasta toisia analysoidaan ja luokitellaan, ja armoon pääsyn auttamisen sijasta kulutetaan voimia sen vartioimiseen.” (EG 94. Täydellinen analyysi katolisesta traditionalismista.)

Toisen ääripään vaara on ”gnostilaisuuden viehätys, subjektivismiin lukittu usko, jota kiinnostaa vain erityinen kokemus tai joukko valaisevina tai lohduttavina pidettyjä perusteluja ja tietoja mutta jossa subjekti lopulta pysyy suljettuna oman järkensä tai tunteidensa immanenssiin” (ehkä vaikeaa filosofista kieltä, kansantajuisemmin voisi kai sanoa, että omakeksimä jumala ei paljon auta). ”Ei voida kuvitella, että näistä pelkistävistä kristinuskon muodoista voisi syntyä autenttista evankelista dynaamisuutta.” (EG 94)

Jeesus ei halunnut muodostaa mitään eliittijoukkoa eikä hän perustanut esoteerista uskontoa, vaan käski tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan (Matt. 28:19). ”Haluaisin sanoa niille jotka tuntevat olevansa kaukana Jumalasta ja kirkosta, niille jotka ovat pelokkaita ja niille jotka ovat välinpitämättömiä: Herra kutsuu myös sinua olemaan osa kansaansa, ja hän tekee sen suurella kunnioituksella ja rakkaudella!” (EG 113)

Evankelioinnin tulee olla ”aina kunnioittavaa ja kohteliasta”, ja sitä on harjoitettava ennen kaikkea henkilökohtaisen vuoropuhelun välityksellä. Vasta vilpittömän keskustelun jälkeen (jossa toinen saa ilmaista ilonsa, huolensa ym.) voi ”tarjota Sanaa, joko lukemalla Raamatun kohtia tai kertoen”, muistaen kuitenkin aina ydinsanoman: ”Jumalan persoonallisen rakkauden, joka tuli ihmiseksi, joka antoi itsensä meidän puolestamme, joka elää ja tarjoaa pelastuksensa ja ystävyytensä”. (EG 128)

Suvaitsemattomuuden, triumfalismin, ylimielisyyden ym. voittamiseksi erittäin tärkeä on myös seuraava huomio: ”Tämä sanoma on jaettava nöyrästi ja sellaisen ihmisen todistuksena, joka on aina halukas oppimaan tietäen, että sanoma on niin rikas ja niin syvä, että se on aina meitä suurempi.” Joskus evankeliumin voi ilmaista suoremmin, joskus tarinan kautta tai muuten. Jos se sopii olosuhteisiin, missionaarisen kohtaamisen voi päättää lyhyeen rukoukseen, ”joka liittyy henkilön ilmaisemiin huolenaiheisiin” (näin hän ”tuntee selvemmin tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi” ja tuntee että ”hänen tilanteensa on annettu Jumalan käsiin”). (EG 128)

Loistava on myös seuraava huomautus: ”Ei pidä ajatella, että evankeliumin sanoma on välitettävä aina tiettyjen kaavojen mukaan tai tarkoin sanoin, jotka ilmaisevat täysin muuttumattoman sisällön. Se välitetään niin erilaisissa muodoissa, että olisi mahdotonta kuvailla tai luokitella niitä” (EG 129).

Apologetiikka, teologia, saarna ja katekeesi

Erityisen positiivisesti yllätyin paavi Franciscuksen kutsusta kulttuurin evankelioimiseen ja siinä yhteydessä myös apologetiikan harjoittamiseen. En tiedä, onko näin korkea-arvoisessa kirkollisessa asiakirjassa koskaan aiemmin kannustettu apologetiikkaan eli uskon järkiperäiseen puolustamiseen. Nyt paavi opettaa, että kulttuurien evankeliointi merkitsee evankeliumin välittämistä myös tiedeyhteisölle ja akateemiselle kulttuurille. ”Siinä on kyse uskon, järjen ja tieteen kohtaamisesta, joka pyrkii kehittämään uutta keskustelua uskottavuudesta, alkuperäistä apologetiikkaa, joka auttaa luomaan valmiuksia, jotta kaikki voisivat kuulla evankeliumin.” (EG 132)

Yhtä lailla olin erittäin iloinen siitä positiivisesta sävystä, jolla paavi kirjoittaa teologien tehtävästä. Samalla hän kutsuu teologeja palvelemaan työllään kirkon missiota: ”Evankelioimistyöhön sitoutunut kirkko arvostaa ja rohkaisee teologien armolahjaa ja heidän ponnistuksiaan teologisessa tutkimuksessa, joka edistää vuoropuhelua kulttuuri- ja tiedemaailman kanssa. Vetoan teologeihin, että he toteuttaisivat tätä palvelutyötä osana kirkon pelastustehtävää. Siihen on välttämätöntä, että heidän sydämenasianaan on kirkon ja itse teologian lähetystyöhön suuntautuva päämäärä eivätkä he tyydy pelkkään kirjoituspöytäteologiaan.” (EG 133)

Saarnasta paavi Franciscus kirjoittaa kokonaisen pitkän alaluvun (EG 135–159), jota suosittelen lämpimästi jokaiselle saarnamiehelle. Liturginen julistus eli saarnaaminen vaatii ”vakavaa harkintaa paimenten taholta”, koska ”monia valituksia on esitetty tähän tärkeään palvelutehtävään liittyen” (EG 135). Toisin sanoen: saarnat ovat lähes aina ja kaikkialla pirun tylsiä! Paavin mukaan saarna ei ole viihdytysnäytelmä, mutta ”sen on annettava palavuus ja merkitys” messun vietolle. Sen on oltava ”lyhyt, se ei saa vaikuttaa luennolta tai oppitunnilta” (EG 138), sen tulee kirkastaa Herraa eikä saarnaajaa itseään.

Saarnan haasteena on evankeliumin synteesin esittäminen. ”Ero synteesin valaisemisen ja irrallisten ideoiden välillä on sama kuin tylsyyden ja sydämen palavuuden välillä.” (EG 143) Saarna ei saa olla puhtaasti moralisoiva eikä opettava, vaan sillä on oltava ”lähes sakramentaalinen luonne” (Room. 10:17). (EG 142) Siksi saarnaajan on valmisteltava saarnaa rauhassa, annettava aikaa tekstin lukemiseen rukouksessa, unohdettava kiire ja siirrettävä muut asiat syrjään. (EG 146)

”Jumalan läsnäolossa tekstiä rauhallisesti lukien on hyvä kysyä esimerkiksi: ’Herra, mitä tämä teksti sanoo minulle? Mitä haluat muuttaa elämässäni tällä sanomalla? Mikä minua häiritsee tässä tekstissä? Miksi se ei kiinnosta minua?’ Tai: ’Mistä pidän, mikä innoittaa minua tässä sanassa? Mikä vetää minua puoleensa ja miksi?'” (EG 153)

Katekeesissa eli kirkollisessa uskonnonopetuksessa perustavanlaatuinen merkitys on ensimmäisellä julistuksella eli ”kerygmalla”, jonka on oltava evankelioinnin ja kirkon uudistuksen keskus. Kerygma on jotain tällaista: ”Jeesus Kristus rakastaa sinua, hän on antanut elämänsä pelastaakseen sinut, ja nyt hän elää vierelläsi joka päivä valaistakseen ja vahvistaakseen sinua ja tehdäkseen sinut vapaaksi.” (EG 164)

Viime vuosikymmeninä on kehitelty myös mystagogista katekeesia. Se tarkoittaa yhteisöllistä oppimiskokemusta, jossa uudistetaan ymmärrystä liturgisista mysteereistä, erityisesti kristillisen initiaation sakramenteista. (EG 166) Katekeetan on myös hyvä kiinnittää huomiota ”kauneuden tiehen”: Kristuksen seuraaminen ja kristinusko ei ole vain oikein ja totta, vaan myös kaunista, se ”täyttää elämän uudella loistolla ja syvällä ilolla koettelemustenkin keskellä”. (EG 167)

Moraaliopetuksessa tulee esiintyä ei ”synkkinä tuomareina” vaan ”haastavien asioiden sanansaattajana” ja osoittaa ”hyvän houkuttelevuus, elämän, kypsyyden, toteutumisen, hedelmällisyyden suunnitelma, jonka valossa voi ymmärtää, miksi torjumme sitä vaarantavat pahat”. (EG 168)

Joitain kuumia kysymyksiä

Paavi Franciscus on moneen kertaan korostanut, että yksittäiset moraali- ja oppikysymykset on asetettava laajempaan kokonaisuuteen. Näin tapahtuu myös EG:ssä esimerkilliseen tapaan. Evankeliumin tuoreus ja innostavuus on kaikunut voimakkaasti, jäykkä traditionalismi on saanut kuulla kunniansa, mutta tämä paavipa ei mahdu poliittiselle liberaali-konservatiivi-akselille. Paavi on evankelinen ja katolinen, synteesin mies. Franciscus ei kaihda kuumia kysymyksiä naispappeudesta, abortista ym., mutta hän osaa käsitellä niitäkin tuoreella ja raikkaalla tavalla.

Ensin paavi tekee selväksi, että vakaumus miesten ja naisten yhtäläisestä arvokkuudesta asettaa kirkolle syvällisen haasteen, ”jota ei voi pinnallisesti kiertää”. Pappeuden varaaminen vain miehille ”merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa”, on kuitenkin kysymys, ”joka ei ole keskustelulle avoin”. Se voi silti olla konfliktiaihe, jos ”sakramentaalinen valta samaistetaan liikaa vallankäytön kanssa”. Pappeus ei merkitse toisten yläpuolelle korottamista. ”Itse asiassa nainen, Maria, on tärkeämpi kuin piispat.” (EG 104)

Syntymättömien lasten ihmisarvosta paavi sanoo, että ”järkikin riittää” sen tunnistamiseen, vaikka usko toki valaisee asiaa entistä syvemmin.

”Juuri siksi, että kysymys liittyy ihmispersoonan arvokkuutta koskevan sanomamme sisäiseen yhteenkuuluvuuteen, ei pidä odottaa kirkon muuttavan kantaansa tässä kysymyksessä. (…) Tämä asia ei ole oletettujen uudistusten tai ’modernisointien’ alainen. Ei ole edistystä vaatia ongelmien ratkaisua ihmiselämää tappamalla. Mutta on myös totta, että olemme tehneet vain vähän auttaaksemme asianmukaisesti naisia, jotka ovat hyvin vaikeissa tilanteissa, joissa abortti näyttää heistä nopealta ratkaisulta syvään ahdinkoon, erityisesti jos heissä kasvava elämä on raiskauksen seurausta tai jos he elävät äärimmäisessä köyhyydessä.” (EG 214)

Paavi Franciscus on tuonut polttopisteeseen perinteisten naispappeus, abortti ym. aiheiden lisäksi – tai ohi – köyhyyden ongelman. ”Kirkolle köyhien etusija on teologinen kategoria” – Jeesus itse tuli köyhäksi, ja kun Paavali ja Jerusalemin kirkon pylväät kuuluisassa episodissa keskustelivat evankeliumista, kirkko sai muistutuksen siitä, ettei köyhiä saa unohtaa (Gal. 2:10). (EG 195, 198) ”Kenenkään ei pitäisi sanoa pysyvänsä etäällä köyhistä, koska hänen elämänvalintansa vaativat osoittamaan enemmän huomiota muuhun.” (EG 201)

Toinen paavi Franciscuksen vahvasti eteenpäin ajama asia on uskontojenvälinen dialogi, ja EG sisältää muutaman erittäin merkittävän uskontoteologisen lausuman. Vanhaa katolista korvausteologiaa vastaan (sitä suoraan mainitsematta) paavi sanoo, että juutalaisen kansan ”liittoa Jumalan kanssa ei koskaan ole peruutettu” (Room. 11:29, EG 247). Katolisuudessa paikoin yhä elävää antisemitismia vastaan paavi toteaa, ettemme voi pitää ”juutalaisuutta vieraana uskontona emmekä lue juutalaisia niiden joukkoon, jotka on kutsuttu hylkäämään väärät jumalat kääntyäkseen todellisen Jumalan puoleen”. Vaikka juutalaiset eivät voi hyväksyä joitain kristillisiä vakaumuksia eikä kirkko voi luopua julistamasta Jeesusta Herrana ja Messiaana, voimme silti ”lukea yhdessä heprealaisen Raamatun tekstejä ja auttaa toisiamme tutkimaan syvällisesti sanan rikkauksia”. (EG 249)

Huomattavan tärkeä on myös suhde muslimeihin. Yhdyn paaviin, kun hän sanoo, että ”on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin” (EG 252). Meidän on otettava muslimisiirtolaiset vastaan sillä kunnioituksella jolla toivoisimme itse tulevamme vastaanotetuiksi muslimimaissa. ”Rukoilen ja vetoan nöyrästi näitä maita varmistamaan kristityille vapauden viettää jumalanpalvelustaan ja elää uskonsa mukaan, ottaen huomioon sen vapauden, josta islaminuskoiset nauttivat länsimaissa!” Väkivaltaisen fundamentalismin edessä on vältettävä vihamielisiä yleistyksiä, ”koska todellinen islam ja oikea Koraanin tulkinta vastustavat kaikkea väkivaltaa”. (EG 253, kursiivi minun)

Edellä kursivoimani kohta on historiallinen: ensimmäistä kertaa paavi yrittää kertoa, mikä on jonkin muun uskonnon oikea tulkinta! Tämä ei tietenkään ole mikään ex cathedra -julistus, ja asiasta voi keskustella – tämäkin teksti vaatii tulkintaa. Nähdäkseni se tulisi tulkita ainakin niin, että kristittyjen on asetuttava selvästi maltillisten ja rauhanomaisten muslimien islamintulkinnan kannalle ja edistettävä sitä. Toiseksi voisi ajatella, että sanat ”todellinen” ja ”oikea” kurisvoidussa kohdassa on tulkittava kristillisestä vakaumuksesta käsin. Onhan kyseessä kristillinen, paavillinen dokumentti. Eli tässä ja nyt on joka tapauksessa väärin seurata Koraanin väkivaltakehotuksia, mitä hyvänsä kohdat alun perin islamilaisesta vakaumuksesta käsin tarkoittivatkaan.

Kysymyksessä ei-kristittyjen pelastusmismahdollisuuksista paavi viittaa kansainvälisen teologisen komission asiakirjaan vuodelta 1996. Näin tämän neuvoa-antavan elimen ehdotus saa ”ylennyksen” kun se nousee korkea-arvoisen paavillisen asiakirjan korpustekstiin. Ei-kristitytkin voivat tämän teologisen ehdotuksen mukaan olla ”vanhurskautettuja Jumalan armosta” ja siten ”liitettyjä Jeesuksen Kristuksen pääsiäissalaisuuteen”. Lisäksi Jumalan armon vaikutus tuottaa merkkejä, riittejä, pyhiä ilmaisuja, jotka tosin eivät ole sakramenttien arvoisia mutta silti kenties kanavia, ”joita Henki itse herättää vapauttaakseen ei-kristityt ateistisesta immanentismista tai pelkästään yksityisistä uskonnollisista kokemuksista”. (EG 254) Tämä on varmasti historian avokätisin (ellei peräti ensimmäinen) paavillinen teksti muiden uskontojen riittien teologisesta merkityksestä.

Loppulause äiti Mariasta

Heti paaviksi valitsemisestaan lähtien Franciscus on toistellut lempiajatustaan siitä, että Jumala kulkee aina edellämme, ”hän ennakoi meitä aina” (EG 283). Perinteiseen katoliseen ja paavilliseen tapaan Franciscus päättää kehotuskirjeensä pieneen mietiskelyyn neitsyt Mariasta. Tässäkin paavin tapa käsitellä asiaa on tuore ja virkistävä.

Usein Jeesuksen työn riittävyyttä (ja Marian tai muiden välittäjähahmojen tarpeettomuutta) kritisoidaan siteeraamalla Jeesuksen ristillä lausumia sanoja ”se on täytetty!”. Tätä taustaa vasten annetaan puheenvuoro Franciscukselle:

”Tuolla ratkaisevalla hetkellä, ennen kuin hän sanoi, että Isän hänelle uskoma tehtävä oli täytetty, Jeesus sanoi Marialle: ’Nainen, tämä on poikasi!’ Sitten hän sanoi rakkaalle ystävälleen: ’Tämä on äitisi!’ (Joh. 19:26–27) (…) Jeesus jätti äitinsä meille äidiksi. Vasta tämän jälkeen Jeesus saattoi tuntea, että ’kaikki oli täytetty’ (Joh. 19:28). Ristin juurella, uuden luomisen korkeimpana hetkenä Kristus johtaa meidät Marian luo. Hän johtaa meidät Marian luo, koska ei halua meidän vaeltavan ilman äitiä, ja kansa lukee tässä äidillisessä kuvassa kaikki evankeliumin salaisuudet. Herra ei tahdo kirkolta puuttuvan naisellista kuvaa.” (EG 285)

Ja vielä joulun lähestyessä: ”Maria on se, joka osaa muuttaa eläinten luolan Jeesuksen kodiksi muutamalla köyhällä kapalolla ja valtavalla määrällä hellyyttä.” (EG 286) ”Joka kerran kun katsomme Mariaan, palaamme uskomaan hellyyden ja kiintymyksen vallankumoukselliseen voimaan. Hänestä näemme, että nöyryys ja hellyys eivät ole heikkojen vaan vahvojen hyveitä, niiden, joiden ei tarvitse kohdella toisia huonosti tunteakseen itsensä tärkeiksi.” (EG 288)

”Elävän evankeliumin äiti, ilon lähde pienille, rukoile puolestamme. Aamen. Halleluja.”

Pope_Francis_Korea_Haemi_Castle_19_(cropped)

Huovisen Rooma, Rooman paavi ja paavin Jeesus

22.9.2014

Viime viikon Pappi?-kirjaa käsittelevä artikkeli päättyi Vatikaanin ekumeenikon Heinz-Albert Raemin kenties yllättävään kommenttiin Eero Huovisen virasta ja viran defekteistä eli puutteista. Raem käänsi asian niin päin, että ”meillä kaikilla on omat puutteemme ja defektimme”. Mitä voisivat olla katolisten pappien ja piispojen defektit?

Vastaus selviää toisesta Huovis-teoksesta, vuonna 2008 (WSOY) julkaistusta kirjasta nimeltä Avoin taivas. Sen viimeinen luku on nimeltään ”Minun Roomani”, ja se käsittelee nimensä mukaisesti Huovisen Rooma-kokemuksia ja -suhteita. Myös kirjan toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksi viimeiset luvut ovat katolisesta näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia.

Tässä artikkelissa esittelen näitä neljää lukua. Ensimmäinen niistä käsittelee ristinmerkkiä, toinen Joseph Ratzingerin eli paavi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjaa ja kolmas on Huovisen puhe Italiassa pidetyssä katolisessa eukaristisessa kongressissa. Aloitan kuitenkin viimeisestä luvusta eli Eero Huovisen Roomasta.

Huovisen Rooma ja Rooman paavi

Eero Huovinen oli Roomassa ensi kertaa vuonna 1974. Hän matkasi ikuiseen kaupunkiin etsimään virikkeitä Hans Küngin teologiaa käsittelevään väitöskirjaansa. Tämän jälkeen Huovinen on käynyt Roomassa ”miltei joka vuosi, parhaina aikoina useamminkin” (s. 305). Erityisen tutuiksi tulivat pian Kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston tilat ja osoite Via del Erba 1.

Neuvoston puheenjohtajat Johannes Willebrands (joka vaikutti jo Vatikaani II:ssa), Edward Cassidy (joka allekirjoitti Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista) ja Walter Kasper (joka vaikuttaa aktiivisena teologina ja kardinaalina edelleen) ”antoivat auliisti aikaansa Pohjolasta tulleelle luterilaiselle” (s. 306) – ensin siis vasta jatko-opiskelijalle, ei vielä piispalle.

Huovinen sai ensimatkallaan tilaisuuden käydä myös Uskonopin kongregaatiossa. Kongregaation sihteeri Jérôme Hamer ”neuvoi lempeästi nuorta väitöskirjan kirjoittajaa” (s. 307). Vuonna 1985 Huovinen sai viedä väitöskirjansa saksankielisen käännöksen kongregaation prefektille Joseph Ratzingerille, myöhemmälle paavi Benedictus XVI:lle.

Huovisen väitöskirja kiinnosti Ratzingeria, koska Huovinen oli siinä kriittinen tutkimuskohdettaan Hans Küngiä kohtaan. Ratzinger ja Küng olivat tunnetusti ”ikätovereita ja jo 1960-luvulta alkaen jonkinlaisessa rivaliteettisuhteessa keskenään”. Huovinen sanoo suoraan, kumpi teologeista on hänen mielestään parempi: ”Ratzingerin teologiset tutkimukset olivat ja ovat mielestäni tarkempia ja syvempiä.” (s. 307)

Vuonna 2005 (eli 20 vuotta Huovisen ja Ratzingerin ensitapaamisesta), kun Ratzinger tuli paaviksi, Huovinen sattui juuri sopivasti olemaan Italiassa ja pääsi lähes ex tempore ekumeenisten vieraiden joukossa paavin erillisvastaanotolle. Kardinaali Kasper esitteli vieraat vastavalitulle paaville. Huovisen kohdalla Benedictus XVI lausahti: ”Aber wir haben ja schon öfters getroffen.” (s. 314) Vanhoja tuttuja.

Rooman ekumeniaosasto ja vajavainen piispuus

Huovinen kuvaa Ratzingerin vastaanottoa yleisesti ottaen ystävälliseksi mutta pidättyvämmäksi kuin ekumeniapuolella. Rooman ”ekumeniaosasto” on Huovisen mukaan ”teologiseti oppinutta ja inhimillisesti avointa joukkoa” (s. 310). Walter Kasper on ”ykkösluokan teologi, katolisen yliopistomaailman kärkeä” (s. 311), Cassidy puolestaan oli ”loistava diplomaatti ja älykäs keskustelija, varsinainen maailmanmies” (s. 311).

Huovinen kertoo Cassidystä myös suomalaisuuteen liittyvän tarinan, joka alkaa pikku hiljaa valaista myös alussa esitettyä kysymystä katolisten piispojen defekteistä. ”Vuosituhannen taitteen jälkeen kardinaali sai Suomessa korkean arvomerkin. Sitran yliasiamies Aatto Prihti järjesti Helsingissä hauskan illan. Cassidy muistelee vieläkin mainiota saunaa Ruoholahden tornitalon huipulla.” (s. 311)

Miten kummassa tämä sitten liittyy Heinz-Albert Raemin kommenttiin katolisten piispojen defekteistä? No, Huovinen kertoo Raemin paljastaneen ”Helsingin yliopiston vierashuoneen yläkerrassa, että katolisten piispojen vakavin defectus eli vaje kirkon ykseyden tiellä on vähäinen saunassakäynti” (s. 306).

Kuten viime viikolta muistetaan, Raem jatkoi kertomalla paavin Huoviselle lahjoittamasta katolisesta piispanrististä. Nyt saamme Raemiakin auktoritatiivisemman kommentaarin pektoraalilahjan merkityksestä. Huovinen kertoo kysyneensä ekumenianeuvoston johtajalta kardinaali Willebrandsilta, ”miten ristin antaminen luterilaiselle piispalle on tulkittava” (s. 312).

Willebrands ”puhui paavin tavasta osoittaa eleillä lähentymistä silloin, kun teologit eivät vielä ole löytäneet yhteisymmärrystä” (s. 312). Huovinen jatkaa: ”Vaikka katolinen kirkko ei varsinaisesti tunnusta luterilaista piispaa täydeksi piispaksi, rintaristi on jonkinlainen tunnustus ja rohkaisu matkalla kohti ykseyttä.  Myöhemmillä käynneillä paavin luona olen saanut kolme muuta rintaristiä, joten taidanpa olla nelinkertaisesti aksepteerattu episkooppi.” (s. 313)

Ristinmerkki ja eukaristia

Piispanrististä on luontevaa siirtyä jokamiehenristiin eli ristinmerkkiin, josta Huovinen kirjoittaa yhteyden merkkinä. ”Vielä 1900-luvun puolivälin jälkeen ajateltiin, että ristinmerkin tekeminen on tekopyhää ja ulkokultaista menoa, johon vakavan ja hurskaan luterilaisen ei pidä syyllistyä.” (s. 260)

Ristinmerkin vieroksuminen ei kuitenkaan ole peräisin Lutherilta vaan valistuksen ajalta, jolloin ”Suomen luterilaisessa kirkossa erkaannuttiin liturgisesti rikkaasta symboliikasta” (s. 260–261). Lutherin katekismusten ristinmerkin tekemiseen kehottavat kohdat muutettiin suomalaisissa käännöksissä kehotuksiksi ”panna kädet ristiin”. (s. 261)

Kasteen yhteydessä tehtävä ristinmerkki on kuitenkin säilynyt Suomessa läpi vuosisatojen (toisin kuin Ruotsissa, jossa se poistettiin 1800-luvun alussa). ”Martti Luther saattoi puhua kasteesta ’häviämättömänä merkkinä’ ja käyttää kasteesta myöhemmin kiistanalaiseksi tullutta teologista ilmausta character indelebilis.” (s. 261)

Huovisen ristinmerkkiluku sisältää teologisesti ja hengellisesti paljon hyvää materiaalia, mutta en malta olla siirtymättä jo lukuun ehtoollisesta ykseyden ateriana. Luku on yhtä kuin Italian kansallisessa eukaristisessa kongressissa 25.5.2005 pidetty puhe.

Heti alkuun Huovinen sanoo Suomen luterilaisten haluavan ”olla osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa, osa yhtä, pyhää, apostolista ja katolista kirkkoa”. (s. 288) Muistan tämän lauseen nousseen aikanaan Zenitinkin otsikoihin.

Toinen kohta, jonka muistin tästä puheesta jo ennestään, on seuraava: ”Emme voi elää ilman lepoa ja vapaa-aikaa, emme voi elää ilman Jumalan pyhää sanaa, emme voi elää ilman pyhän ehtoollisen sakramenttia, emme voi elää ilman Kristusta ja Jumalaa”. (s. 290)

Näiden kohtien jälkeen Huovinen avaa syvällisesti eukaristian teologiaa ammentaen Raamatusta, Lutherilta ja uusista katolis-luterilaisista ekumeenisista dialogeista. Kun Huovinen käsittelee eukaristian uhriluonnetta, sitaatit ja näkökulmat ovat monesti samoja kuin VKE-asiakirjassa. Huovinen päättää puheensa palavaan toiveeseen siitä, että ”voisimme polvistua yhdessä roomalaiskatolisten sisarten ja veljien kanssa yhteiseen ehtoollispöytään” (s. 302).

Paavin Jeesus-kirja

Kaikesta edellä referoidusta mahtavasta sisällöstä huolimatta Avoin taivas -kirjan merkittävin teologinen anti löytynee pitkähköstä, 23–sivuisesta luvusta, jonka Huovinen omistaa kokonaan Benedictus XVI:n kirjalle Jeesus Nasaretilainen. Huovinen kirjoitti arvionsa aikana, jolloin suomennos ja jatko-osat olivat vielä tulevaisuutta. Kuitenkin oli jo selvää, että kyseessä on bestseller, jonka myyntilukuja laskettaisiin pian miljoonissa.

Huovinen aloittaa hämmästelemällä Ratzingerin tuotteliaisuutta ja keskittymiskykyä, mutta tasapuolisuuden ja asianmukaisen kriittisyyden vuoksi hän esittelee myös Ratzingeria kohtaan esitettyä kritiikkiä. Sivulla 268 Huovinen aloittaa itse kirjan käsittelyn, tosin mielestäni flopilla. Kyse on paavin sanoista, joiden mukaan kirja ”ei millään tavalla ole opetusviran toimi” vaan hänen oma teologinen mietelmänsä.

Huovisen mielestä paavi on aina paavi, ja hän uskaltautuu esittämään jopa seuraavanlaisen väitteen: ”Varmaa on, että suuri osa lukijoista, ehkäpä kaikki, pitävät kirjaa paavin puheenvuorona ja siis hänen opetusvirkaansa (magisterium) kuuluvana työnä.” (s. 268)

Tätä mukamas fiksua kommenttia olen kuullut sittemmin kierrätettävän Helsingin teologipiireissä. Jos kirjaa pitäisi magisteriumin opuksena, niin silloin magisterium itse opettaisi, ettei kirja ole magisteriumin opus!

Sitten Huovinen esittää selväjärkisemmän tulkinnan: ”Paavi lienee vain halunnut madaltaa tekstinsä muodollista arvovaltaa ja panna pääpainon sen sisältöön eikä kirjoittajan auktoriteettiin. Mistään virallisesta kiertokirjeestä (ensyklikasta) ei siis ole kyse eikä erehtymättömyyden muutenkin poikkeukselliseen kategoriaan kuuluvasta tekstistä.” (s. 268) No niin, menihän se perille.

Mitä muotoseikkoihin tulee, Huovisen mukaan Ratzinger kirjoittaa ”monimutkaiseen saksalaiseen teologislangiin verrattuna” selkeää kieltä, jossa kuuluu sekä professorin että paimenen ääni. ”Syntyy vaikutelma opineesta ja tasapainoiseta miehestä, jolla on varaa olla yleistajuinen.” (s. 269)

Historia, inspiraatio ja ekumenia

Huovinen selittää ytimekkäästi ja ymmärrettävästi Ratzingerin pääpointit historiallis-kriittisestä raamatuntulkinnasta ja Raamatun inspiraatiosta. Raamatuntutkimuksen historiallisesta ja tieteellisestä luonteesta Ratzinger haluaa pitää kiinni. Hän suhtautuu historialliseen tutkimukseen periaatteessa myönteisesti ja sanoo olevansa sille suuressa kiitollisuudenvelassa. (s. 272–271).

Toisaalta Ratzinger korostaa historiallisen tutkimuksen rajoituksia. Sen tehtävä on tunnistaa menneisyys, mutta sei ei voi tehdä menneisyyttä tämänpäiväiseksi. Se ei myöskään ota huomioon Raamattua uskonnollisen yhteisön kaanonina eli pyhien kirjoitusten kokoelmana. Ratzingerin mukaan historiallisen metodin on omien rajoitustensa vuoksi oltava avoin muillekin metodeille. (s. 272–273)

Ratzinger haluaa yhdistää historialliseen tutkimukseen ”teologisen eksegeesin” ja vetoaa amerikkalaisessa teologiassa jo 30 vuotta käytössä olleeseen ”kanonisen eksegeesin” projektiin. Ratzinger tunnustaa tämän lähestymistavan vaikeudet, mutta toteaa kaikilla teksteillä olevan sisäisiä mahdollisuuksia kantaa pidemmälle kuin alkuperäiset kirjoittajat tiedostivatkaan. (s. 274)

Huovinen selittää hienosti Ratzingerin inspiraatiokäsityksen, joka voisi mielestäni rakentaa sillan sen ylitsepääsemättömältä vaikuttavan kuilun yli, joka Suomessa ammottaa raamattukeskustelun vastapuolien välillä.

”Ratzinger ei aloita vetoamalla sanan jumalalliseen luonteeseen, vaan lähtee ’alhaalta’. Inspiraatio on ymmärrettävä käsite jo profaanin historiantutkimuksenkin kannalta. Raamatun kirjoittajat eivät puhu yksityishenkilöinä, itseensä sulkeutuneina subjekteina, vaan osana elävää yhteisöä ja historiallista liikettä, jolla on oma dynamiikkansa. Kun yksittäisiä kirjoituksia tarkastellaan osana koko Raamattua, ne eivät ole vain pelkkää kirjallisuutta, vaan niiden synty- ja kasvualustana on elävä subjekti ja yhteisö, Jumalan kansa. (…) Yhteisö puolestaan tietää olevansa Jumalan, Raamatun perimmäisen vaikuttajan puhuttelema ja johtama.” (s. 275)

Viimeiseksi Huovinen nostaa esiin kirjan ekumeenisen luonteen. Kirja ei ole ”erityisen” katolinen, vaan ”ekumeenisesti kuumat” kysymykset on jätetty ”lähes kokonaan rauhaan”. ”Vain ohimennen viitataan Pietarille kuuluvaan erityisasemaan, mutta esimerkiksi Pietarin seuraajasta eli paavista ei puhuta”. (s. 284)

”Katolisten erityisoppien sijaan paavi palaa lähteille, kaikkia kristillisiä kirkkoja yhdistävän dokumentin eli Raamatun äärelle. Jeesus-kirja käyttää raamatullista kieltä ja raamatullisia kuvia. Voisi olettaa, että tällainen lähestymistapa kiinnostaa erityisesti niitä luterilaisia ja evankelisia kirkkoja, jotka pitävät itseään Jumalan sanan kirkkoina.” (s. 284)

resize (2)

Johannes Paavali II:n elämä ja teot

17.3.2014

Johannes Paavali II:n pyhäksijulistaminen eli kanonisaatio lähestyy, se on puolentoista kuukauden päästä eli 27.4.2014. Sain sopivasti juuri päätökseen erittäin pitkän, yli kaksivuotisen lukuprosessin, nimittäin Johannes Paavali II:n tunnetuimman elämäkerran Witness to Hope.

Amerikkalaisen George Weigelin kirjoittamassa kirjassa on reilu tuhat sivua. Silti se ei edes kata paavin koko elämää, vaan sen ensimmäinen laitos julkaistiin jo vuonna 1999 vuosituhannen vaihteen aattona. Vuosituhannen vaihduttua Weigel kirjoitti uuden luvun vuodesta 2000, jota voi pitää koko JP2:n paaviuden keskipisteenä. Paavi kuoli vasta vuonna 2005.

Vuonna 2005 HarperCollins julkaisi sitten Perennial-laitoksen uudella esipuheella, jossa Weigel kirjoittaa paavin kuolemasta. Lyhyt esipuhe ei kuitenkaan edes yritä kattaa tarkkaan elämäkerrasta puuttuvaa viiden vuoden jaksoa, ja Weigel kirjoittikin vielä jatko-osan nimeltä The End and the Beginning, joka käsittelee JP2:n paavikauden loppua.

On sanomattakin selvää, että 1000-sivuisen kirjan referoiminen yhdessä blogiartikkelissa on melkoisen haastava ellei mahdoton tehtävä. Sallittakoon menetelmäksi siis subjektiivinen ”nämä asiat jäivät erityisesti mieleen”.

Poliittinen historia

Käsillä oleva kirja on ehdottoman suositeltava jo siitäkin syystä, että se tarjoaa erittäin mielenkiintoisen ja yleissivistävän katsauksen koko 1900-luvun maailmanhistoriaan. Johannes Paavali II oli kiistatta yksi merkittävimpiä pelaajia viime vuosisadan poliittisella kentällä. Weigel osoittaa mm. paavin ja Brezhnevin kirjeenvaihdosta, kuinka tärkeä rooli Johannes Paavali II:lla oli kommunismin kaatumisessa.

Itä-Euroopan kommunismin (Neuvostoliitto, Itä-Saksa, Puola) lisäksi Johannes Paavali II vaikutti voimakkaasti esimerkiksi Nicaraguaan ja Kuubaan. Hänen aikanaan Pyhä istuin solmi myös ensimmäistä kertaa viralliset poliittiset suhteen Israelin valtion kanssa. Vuonna 2000 paavi teki historiallisen pyhiinvaelluksen Israeliin, jonka aikana hän mm. kävi Yad Vashemissa ja näytti ruohonjuuritason israelilaisille kaiken sen, mitä 35 vuotta juutalais-katolista dialogia oli saanut aikaan.

Paavikauden suurimmat pettymykset liittyivät niin ikään poliittiseen historiaan. Paavi ei toiveistaan huolimatta koskaan päässyt käymään Kiinassa, jonka kommunistihallitus ei taipunut Pyhän istuimen kädenojennuksiin. Vastaavasti Saddam Hussein teki poliittisilla vaatimuksillaan mahdottomaksi paavin pyhiinvaelluksen Kaldean Uriin vuonna 2000. Kolmas ja kenties suurin pettymys oli Moskovan patriarkan tapaamisen peruuntuminen ja ylipäänsä ykseyden epäonnistuminen ortodoksien kanssa.

Saavutuksia oli kuitenkin enemmän kuin pettymyksiä. Johannes Paavali II tapasi elämänsä aikana enemmän ihmisiä kuin kukaan muu henkilö ikinä. Hän keräsi historiallisen suuria miljoonaväkijoukkoja itse keksimilleen Maailman nuortenpäiville, jotka JP2 halusi usein pitää maallistuneissa kaupungeissa. Useammin kuin kerran paikalliset piispat epäröivät eivätkä uskoneet nuorten tulevan, mutta niin vain paavi keräsi suuremmat joukot kuin mikään rokkibändi ikinä.

Kirja tuo esiin paavin persoonallisen karisman ja vahvan johtajuuden. Kun Hollannin piispat olivat Vatikaanin II konsiilin jälkeen hyvin jakautuneita ja kirkko siellä syvässä kriisissä, JP2 järjesti ylimääräisen piispainsynodin Hollantia varten ja kutsui maan piispat keskustelemaan asiat yhdessä läpi. Onnistuneen synodin päätteeksi piispat kiittivät paavia itkien ja ihmettelivät, miksi he eivät olleet osanneet luoda keskinäistä sopua aiemmin.

Lisäksi monet stereotypiat saavat kyytiä: Suomessahan ”tiedetään”, että paavi oli Afrikan suurin vihollinen ja monien afrikkalaisten tappaja ehkäisykielloillaan ym. Afrikkalaiset tuntuivat itse suhtautuvan paaviin hyvin eri tavalla: kun paavin lentokone oli vierailun jälkeen noussut ilmoihin, afrikkalaiset jäivät ulos rukoilemaan polvillaan niin kauaksi aikaa, että poliisin oli lopulta hätyyteltävä ihmisjoukot pois koteihinsa.

Opetus ja kohderyhmät

Pitkän paavikautensa aikana (1978–2005) JP2 ehti puhua ja kirjoittaa huikean paljon. Jp2:n apostolisiin konstituutioihin, kehotuskirjeisiin ja kirjeisiin sekä ensyklikoihin, audiensseihin, kirjoihin, sanomiin ja muihin tuotoksiin voi tutustua Vatikaanin sivuilla. Seuraavassa nostan esiin joitain merkittävimpiä opetuksia.

Ensinnäkin on mainittava ruumiin teologia, josta JP2 teki prioriteetin heti paavikauden alussa omistamalla sille viisi vuotta keskiviikkoaudiensseja. Weigel sanoo kuuluisasti, että ruumiin teologia on kuin teologinen aikapommi, joka on ajastettu räjähtämään joskus kolmannella vuosituhannella. Ennustus on alkanut jo käydä toteen Christopher Westin ja kumppanien ansiosta. Suomeksi aiheesta voi lukea Jason Lepojärven kirjasta Ruumis Jumalan kuvana tai sivustolta mieheksijanaiseksi.com.

Ruumiin teologiaan ja seksuaalietiikkaan liittyy myös perheen ja elämän puolustaminen, joka huipentui  ensyklikaan Evangelium vitae eli Elämän ilosanoma vuodelta 1995. Samana vuonna JP2 kirjoitti myös kirjeen naisille. Ennen kuin kiirehtii tuomitsemaan paavin ehkäisy- ja aborttikannat patriarkaalisiksi tai jopa misogyynisiksi, kannattaa lukea edellä mainitun lisäksi myös apostolinen kirje naisen arvokkuudesta Mulieris Dignitatem (1988). Perhetematiikkaan liittyy myös painava apostolinen kehotuskirje Familiaris Consortio vuodelta 1981.

Johannes Paavali II:n tekstit ovat painavuutensa lisäksi valitettavasti myös raskaita. Johannes Paavali II oli hyvin filosofinen ajattelija, ja hänen teksteistään saa usein paljon enemmän irti ammattifilosofi kuin tavallinen kaduntallaaja. Jos on kiinnostunut filosofiasta, tärkein teksti lienee ensyklika uskon ja järjen suhteesta Fides et ratio eli Usko ja järki. Teologeille kiinnostavimmat ensyklikat lienevät ohjelmallinen Redemptor Hominis (Ihmisen lunastaja) ja ekumenian merkkipaalu Ut unum sint (Että he olisivat yhtä).

Viimeksi mainitut kaksi ensyklikaa liittyvät kahteen JP2:n päätavoitteeseen. Ensimmäinen on kristillisen humanismin tarjoaminen vastalääkkeeksi sekulaarihumanismille. Karol Wojtyła halusi aina ymmärtää ja palvella ihmistä ja edistää todellista ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Humanismi on siis jees. Mutta ilman Jumalaa ihminenkin menettää arvonsa. Kristus on se, joka paljastaa ihmiselle ihmisen kutsumuksen. Ihminen löytää itsensä, kun hän antaa itsensä.

Toinen suuri projekti oli kristittyjen ykseys. Johannes Paavali II oli ensimmäinen paavi, joka kävi Pohjoismaissa (v. 1989), ja hän oli todella vaikuttunut Suomen ja Ruotsin luterilaisten kohtaamisesta ja vastaanotosta. Pietarinkirkossa järjestettiin myöhemmin jopa historiallinen yhteinen rukoushetki paavin ja Suomen ja Ruotsin ev.lut. -piispojen kanssa.

Weigel kertoo, että aterialla rukouksen jälkeen eräs Ruotsi-Suomi-delegaation piispoista kysyi paavilta, merkitsikö tämä yhteinen rukous heidän piispanvirkansa tunnustamista. Paavi vastasi kysymällä, merkitsikö tämä yhteinen rukous heille paavinviran tunnustamista? Sitten naurettiin ja vaihdettiin aihetta. Vielä oli (ja on) matkaa jäljellä tämän vaikean kysymyksen selvittämisessä.

Uusi vuosituhat ja viimeiset päivät

Aikaisemmin mainitsin jo vuosituhannen vaihtumisen JP2:n paavikauden keskuksena. Puolan primaatti kardinaali Wyszyński sanoi Johannes Paavali II:lle hänen valintansa jälkeen, että hänen tehtävänsä olisi viedä kirkko kolmannelle vuosituhannelle. Tähän paavi viittasi jo ensimmäisessä kiertokirjeessään, ja myöhemmin hän omisti aiheelle apostoliset kirjeet Tertio Millenio Adveniente (1994) sekä Novo Millenio Ineunte (2001).

Israelin-matkan ohella vuoden 2000 ikimuistoisiin tapahtumiin kuului katumuksen ja anteeksipyynnön päivä paaston ensimmäisenä sunnuntaina maaliskuussa. Kuuriakardinaalien joukossa epäilyksiä, pelkoja ja vastustustakin herättäneessä aloitteessaan paavi pyysi yhdessä joidenkin kirkon johtavien piispojen kanssa julkisesti Jumalalta anteeksi kaikkia katolilaisten tekemiä syntejä läpi vuosisatojen: syntejä kristittyjen ykseyttä ja juutalaisia vastaan, syntejä rauhaa, rakkautta ja ihmisoikeuksia vastaan.

Johannes Paavali II esitti kirkon nimissä historiallisia anteeksipyyntöjä useissa muissakin yhteyksissä. Hän osoitti katumusta mm. ristiretkeläisten Konstantinopolin-hyökkäyksestä (1204), Jan Husin polttamisesta (1415), Galileo Galilein kohtelusta ja Amerikan valloituksesta (1500-l) sekä Afrikan orjakaupasta. Vaikuttava lista anteeksipyynnöistä löytyy englanniksi Wikipediasta.

Näin itse Johannes Paavali II:n ensimmäisen kerran vuonna 2002 Vatikaanissa pyhän Josemaría Escriván pyhäksijulistamistilaisuudessa, jossa Pietarinaukiolla ja sen ympärillä oli n. puoli miljoonaa henkeä eri puolilta maailmaa. JP2 julisti muuten paavikaudellaan enemmän ihmisiä autuaiksi ja pyhiksi kuin kaikki aiemmat paavit yhteensä.

Vuonna 2002 paavi itse kärsi jo paljon erilaisista terveysongelmista. Kaikki teki kipeää, voimat olivat vähissä. Silti hän jatkoi loppuun asti. Näin paavin uudestaan vuosina 2003 Pompeissa ja vuonna 2004 taas Roomassa. Välillä paavi näytti vahvemmalta, välillä heikommalta. Aina välillä hänet passitettiin sairaalaan, ja media seurasi paavin terveydentilaa tiiviisti. Vuonna 2004 JP2:lta ilmestyi vielä kaunis apostolinen kirje eukaristiasta Mane Nobiscum Domine.

Viimeisinä päivinään paavi oli elävä todiste ihmisen arvokkuudesta kärsivänä vanhuksenakin. Sankat joukot erityisesti nuoria kokoontuivat Pietarinaukiolle rukoilemaan paavin puolesta. Paavin viimeinen viesti, jota hän ei enää pystynyt kuin viittomaan, oli osoitettu nuorille: ”Olen etsinyt teitä, ja nyt te olette tulleet luokseni. Kiitän teitä siitä.” Paavin vaikutus uuteen innokkaaseen sukupolveen katolisia nuoria on ollut niin käsinkosketeltava, että ympäri maailmaa on alettu puhua ”JP2-sukupolvesta”.

Kuten muistetaan, Johannes Paavali II:n hautajaisissa liehuivat jo liput, joissa luki ”Santo subito!” eli ”Heti pyhimykseksi!” Paavi kuoli pyhyyden maineessa, ja hänen seuraajansa Benedictus XVI poisti tavallisen viiden vuoden odotusajan kanonisaatioprosessista.

Vuoden 2011 autuaaksijulistuksen jälkeen olemme vihdoin lähestymässä sitä päivää, kun voimme puhua ”pyhästä Johannes Paavali II:sta”, oman aikamme pyhimyksestä. Hänen elämänsä osoittaa, että pyhyys ei ole outoutta, pyhän ei tarvitse olla enkeli eikä hihhuli, vaan syvästi inhimillinen ihminen, Kristuksen kuvan kaltaiseksi muovautunut ihminen. Ihminen, joka antaa itsensä loppuun asti.

Paastonajan katumus ja ekumeeninen kääntymys

14.3.2011

Paastonaika alkoi taas tuhkakeskiviikon liturgialla, jossa saimme jälleen kuulla kirkon kehotuksen katumukseen ja kääntymykseen. Itse asiassa kirkko toisti vain Jeesuksen (Mark. 1:15) sanat: ”Kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” Tämänpäiväisessä postauksessa haluaisin keskittyä evankeliumiin palaamisen ekumeenisiin implikaatioihin.

Ekumeeninen kääntymys

Katolilaisen on kohdattava se tosiasia, että katolinen kirkko teki noin puoli vuosisataa sitten täyskäännöksen suhteessaan ekumeniaan. Ainakin minua itseäni se kehottaa kääntymykseen. Riittää, kun vertaa esim. Trenton tai Vatikaanin I konsiilin dekreettejä Vatikaanin II konsiilin dekreetteihin (erit. Unitatis redintegratio) tai paavi Pius XI:n ensyklikaa Mortalium animos ja Johannes Paavali II:n ensyklikaa Ut unum sint.

Täyskäännös on totaalinen eikä se rajoitu käytäntöön vaan pitää sisällään myös dogmatiikan. Trenton konsiilin mukaan kukaan ei voi tulla vanhurskaaksi uskomatta Trenton vanhurskauttamisoppiin. Vatikaani I julistaa anateeman kaikille, jotka eivät hyväksy määritelmää paavin erehtymättömyydestä. Pius XI:n mukaan jokainen Kristuksen oma uskoo samalla uskolla Marian tahrattomuuden ja paavin erehtymättömyyden kuin Kolminaisuuden ja Inkarnaationkin. Hän tuomitsee ajatuksen dogmaattisen totuuden suhteellisuudesta aikaan.

Vatikaani II:n Unitatis redintegratio (UR) tekee sen, mihin Jeesus ja tuhkakeskiviikko kehottavat: kääntykää ja uskokaa evankeliumi. UR:n mukaan kaikki kristityt yhdessä toivovat, että ”maailma kääntyisi evankeliumiin ja siten pelastuisi Jumalan kunniaksi”. UR ei vaadi katolisten dogmien horjumatonta uskomista vaan vapauttaa nykyään elävät, ei-katolisiin yhteisöihin syntyneet kristityt hajaannuksen syyllisyydestä:

”Kuitenkin nämä kristityt, tultuaan vanhurskautetuiksi uskosta kasteessa, tulevat liitetyiksi Kristuksen ruumiiseen. Siksi heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen Kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa.”

Siinä missä yhdenkin dogmin kieltäminen tai paavin alaisuuteen kuulumattomuus ennen Vatikaanin II konsiilia merkitsi armon elämän ja Pyhän Hengen menettämistä tai puutetta, Vatikaani II tunnustaa: ”Sitä paitsi monia ja vieläpä tärkeitä niistä aineksista ja tekijöistä, jotka yhdessä antavat Kirkolle kasvun ja elämän, saattaa esiintyä myös katolisen Kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella, nimittäin kirjoitettu Jumalan sana, armon elämä, usko, toivo ja rakkaus sekä muita Pyhän Hengen sisäisiä lahjoja ja näkyviä aineksia.”

UR menee vielä pidemmälle: pyhät toimitukset ei-katolisissa yhteisöissä ”pystyvät epäilemättä todella synnyttämään armon elämää… ja niitä on pidettävä välineinä, jotka avaavat pääsyn pelastuksen yhteyteen”. Jopa itse ei-katoliset yhteisöt ”eivät suinkaan ole vailla painoa ja merkitystä pelastuksen salaisuudessa”, sillä ”Henki ei näet ole kieltäytynyt käyttämästä niitä pelastuksen välineinä”.

Apologia ekumenian puolesta

Itse otan tämän paastonajan kehotuksen kääntymykseen vakavasti. Nimittäin tähän asti olen pitkälti ajatellut prekonsiliaarisesti ja antiekumeenisesti, Pius XI:n tavoin siteerannut raamatunkohtia, jotka tuomitsevat väärin opettavat ja uskovat ja samaistanut sitten apostolisen opin myöhäisiin katolisiin dogmiin ja apostolisen ajan harhaoppiset esim. protestantteihin.

Kirkko tajusi jo 1960-luvulla sen, minkä olen itse vasta alkanut tajuta hiljattain. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (2. Kor. 4:5) Paavalia ei kiinnostanut, kuka evankeliumia julistaa ja mistä motiiveista, kunhan julistaa, sillä evankeliumi Kristuksesta pelastaa (Fil. 1:15-18, Room. 1:2,16, 1. Kor. 15:2).

Jokin aika sitten messussa luettu lukukappale sai minut ymmärtämään, kuinka ekumeeninen itse Jeesus on: Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” Mutta Jeesus vastasi: ”Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. (Mark. 9:38-40)

Opetuslapsille, samoin kuin prekonsiliaariselle katolisuudelle, tärkeää ja jopa välttämätöntä on se, että kristitty ”kuuluu meihin”. Jeesus asettuu tätä mentaliteettia vastaan ja sanoo, että hänen nimessään toimivat ovat puolellamme, vaikka eivät kuuluisikaan meihin. Kuinka kauniisti kirkko sisäistikään tämän sanoman Vatikaanin II konsiilissa. ”Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä.” (Matt. 18:20) Tähän ei tarvita dogmatiikkaa.

Jatkopohdintaa

Väärinkäsitysten välttämiseksi on ensin todettava, ettei yllä sanottu merkitse kaiken dogmaattisen totuuden relativisointia. On edelleen olemassa sellaista kuin harhaoppi (kuten Katekismus edelleen toteaa, ilmoitetun totuuden kieltäminen), vaikka onkin jo vaikeampaa tarkkaan kategorisoida joku harhaoppiseksi (mikä on varmastikin ihan hyvä, sillä Jumalalle tuomion on kuuluttava). Monet erityisen katoliset opit ovat yhä tärkeitä, ja niistä on syytä pitää kiinni, vaikkei ehkä enää niin herkästi anateemojen uhalla.

Toinen vaikea kysymys on kirkon suhde omaan erehtymättömyyteensä. Toisaalta Katekismus opettaa yhä ekumeenisten konsiilien ja paavien doktrinaalista erehtymättömyyttä, toisaalta käytännössä opetetaan myös päinvastaista kuin prekonsiliaarinen erehtymättömäksi oletettu kirkko-oppi ja dogmatiikka vaatisi. Tämän ratkomiseen tarvitaan ehkä Vatikaanin III kirkolliskokous.

Paavi Benedictus XVI uudessa kirjassaan Maailman valo pitää hyvänä sen pohtimista, mikä kristinuskossa on olennaista. Hän pitää mahdollisena sitä, että aikoinaan luovuttamattomina pidetyt asiat olisivat sittenkin toissijaisia ja aikasidonnaisia. Sillä välin, kun vielä pohdimme, paavi kehottaa palaamaan evankeliumiin.

Tässä on nykyisen paavimme suuruus: hän ei julista muuta kuin apostolit, hän palauttaa meidät 30-luvulle Paavalin julistamaan evankeliumiin Kristuksesta ja hänen välittämäänsä traditioon eukaristiasta, jossa Kristuksen uhri on läsnä ja saamme ikään kuin syödä evankeliumin. Paavi on siis loistavana esimerkkinä Jeesuksen, Paavalin, kirkon paastoliturgian ja Vatikaani II:n hengestä: kääntykää, palatkaa evankeliumiin.

Luther ja kirkkoisät

2.8.2010

Sain jokin aika sitten luetuksi Kaarlo Arffmanin kirjan Sanan jäljet - kirkon historian merkitys Martti Lutherin teologiassa (Helsinki 1993). Poimin tässä siitä parhaita paloja ja hahmottelen kokonaiskuvaa ja pääproblematiikkaa.

Martin mieli muuttuu

Martti Luther oli aluksi hyvän katolilaisen tapaan sitä mieltä, että kirkkoisillä ja kirkon opettajilla on painava historiallinen auktoriteetti Jumalan ilmoittaman ja kirkon vastaanottaman totuuden määrittelyssä.

Tällä strategialla hän myös eteni paavikirkon kritiikissään - kirkkoisät eivät tunteneet paaviuden ylivaltaa vaan korostivat Raamatun auktoriteettia. (Arffman, 34-37)

Martin mielessä tapahtui kuitenkin käänne, kun hän joutui kuuluisaan väittelyyn paaviudesta Johannes Eckin kanssa. Luther joutui ensin myöntämään isien ristiriitaisuuden - Matt. 16:18 oli alusta asti selitetty kahdella tavalla.

Luther keksi valikoida isistä ne, jotka olivat ymmärtäneet Raamattua ”oikein” - kuten Augustinus, Hieronymus, Beda ja Origenes. Kesäkuussa 1520 tapahtui kuitenkin selvä muutos siihen suuntaan, että isät jäivät taka-alalle Raamatun tieltä. Raamatun ”selvän” sanan korostamista isiä vastaan hän kuitenkin perusteli isä Augustinuksella. (s. 38-58)

Pannabullan jälkeen

Paavin pannabullan jälkeen Lutherin kanta vain jyrkistyi - isien sanat olivat nyt vain ihmissanoja. Raamattu ja isät olivat vastakohtia toisilleen kuin valo ja pimeys. Luther sanoi jopa vihaavansa Nikaian isien homoousios-termiä ja sanoi areiolaisten olleen oikeassa vastustaessaan sitä. (s. 60-63)

Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun reformaatio sai jo huomata Raamatun valon olevan liian himmeää ilman isiä ja kirkon historiaa. Reformaatioliike hajosi sisältäpäin kysymyksessä ehtoollisen merkityksestä ja olemuksesta.

Pian Saksan ja Sveitsin teologit ottivat toisistaan mittaa teologisessa taistelussa kirkkoisien ehtoollisopista. Ääni kellossa oli jälleen muuttunut - vanhojen pyhien isien leimaamista harhaoppisiksi ei voitu mitenkään hyväksyä. Luterilaisuus olikin nyt vain vanhakatolista uskoa (s. 86-88, 116)

Debatti sveitsiläisten kanssa johti suunnilleen samaan johtopäätökseen kuin debatti Eckin kanssa - sekä Raamattu että isät voitiin tulkita asiassa molempiin suuntiin. Luther päätyi jälleen tukeutumaan yksin ”selvään” Raamatun sanaan jäädessään patristiikassa tappiolle. Uusia keskustelukumppaneita hän kuitenkin yritti jälleen vakuuttaa historialla. Vuonna 1529 hän hyväksyi taas Nikaian homoousios-sanan. (s. 121-147, 155)

Kastekiista ja loppuhuomiot

Vastaava kiista toistui kysymyksessä lapsikasteesta uudelleenkastajia vastaan. Luther korosti historiallisen argumentin merkittävyyttä. Kaikki opit oli pystyttävä todistamaan vanhan kirkon avulla, pyhä kirkko ei voisi erehtyä näin keskeisessä asiassa. (s. 160-171)

Tämän näkökulman painottaminen sai Lutherin sanomaan jopa, että paavikirkossa oli ”kaikki kristillinen hyvyys” (alles Christlich gut). Näin hahmottuu Lutherin kaksijakoisuus ja ristiriitaisuus.

Kun Luther korosti jotain uutta ja antikatolista, kuten paaviuden kieltämistä tai vanhurkauttamisoppiaan, ja kun häntä vastustettiin isillä, hän vetosi ”selvään” Raamattuun ja vastusti isiä ja heidän auktoriteettiaan.

Mutta kun Luther halusi puolustaa jotain vanhaa, perinteistä ja katolista, hän vetosi isiin ja vanhan kirkon todistukseen. Jumala ei olisi voinut johtaa kirkkoa harhaan pelastusta koskevissa kysymyksissä.

Molempiin näihin kantoihin törmää yhä nykyajan protestanttisuudessa. Toiset yrittävät osoittaa protestanttisuuden olevan vanhan kirkon oikeaa kristillisyyttä, toiset taas hylkäävät historian ja tradition yksin Raamattuun vedoten.

Molemmat kannat tulevat siis Lutherilta, mutta vain toinen voi kestää. Arffman, joka itse on luterilainen, huomaa toisen lähestymistavan mahdottomuuden: ”miten Raamattu saattoi olla selvä ja luotettava, jos se ei ollut saanut edes yhtä ainoaa vanhan kirkon isistäkään ymmärtämään”, mistä kristinuskon ydinopeissa oli kysymys. (s. 153)


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 366 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: