Hyviä uutisia

Lähestymme pikku hiljaa itsenäisen Suomen 98-vuotispäivää. Helmikuun alussa kirjoitin vähän Suomen historiasta kolmen pienen kirjan pohjalta. Tulevan itsenäisyyspäivän kunniaksi palaan nyt aiheeseen ja esittelen hieman paksumpia Suomen historiasta kertovia teoksia.

Sarjan aloittaa Eino Jutikkalan ja Kauko Pirisen klassikko, jonka ensimmäinen versio julkaistiin jo 1960-luvulla ja jota on sittemmin päivitetty aina lukemaani vuoden 2002 kuudenteen painokseen saakka. Kymmenlukuisen kirjan kolme ensimmäistä lukua on Kauko Pirisen ja loput Eino Jutikkalan käsialaa.

Kiinnostukseni tällä blogilla ja tässä artikkelissa painottuu luonnollisesti kirjan alkupuolelle. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän se käsittelee pelkkää politiikkaa, kun taas alkupuoli käsittelee laajempia suomalaisuuden ja katolisuuden kannalta kiinnostavia asioita.

Suomalaisten alkuperä ja järjestäytyminen

Suomen tekee omalaatuiseksi se, että vaikka se varhain omaksui länsimaisen kulttuurin, sen kieli poikkeaa jyrkästi lähes kaikista muista länsimaisista sivistyskansoista. Suomalais-ugrilaisen kieliperheen äärikielet ovat toisistaan yhtä kaukana kuin indoeurooppalaisissa kielissä, suomi ja unkari eivät siis ole sen läheisempää sukua kuin vaikkapa ruotsi ja persia. Emme myöskään ole ”sanottavassa määrin verisukulaisia” unkarilaisten kanssa, virolaisten kanssa kylläkin. (s. 17)

Suomen kieli eriytyi selvästi muista itämerensuomalaisista kielistä n. vuoteen 500 eKr. mennessä. (s. 19-20) Suomen kiinteä asutus on kasvanut pääasiassa katkeamatta Kristuksen syntymän ajoista meidän aikoihimme. Ensimmäistä kertaa Suomi mainitaan roomalaisen historioitsija Tacituksen (n. 100 jKr.) kuvauksessa villistä kansasta nimeltä Fenni, ”joka on tottunut elämään tyytyväisenä ilman kulttuurin tuomia mukavuuksia” (s. 20-21).

Pirisen mukaan tämä nimitys ei sovi suomalaisiin, jotka olivat jo kiinteän maanviljelyskulttuurin asteella, vaan tarkoittanee lappalaisia, joita norjalaiset yhä kutsuvat nimellä finner. Sanojen Finland ja Suomi etymologiaa ei tiedetä varmasti. Edellinen on germaanien antama ja liittynee kiertelevään elämänmuotoon, jälkimmäinen voidaan selittää nimestä ”Suoma” (vrt. onnen suoma). (s. 21)

Suomen kansan vanha runous on maailman laajimpia. Muinaissuomalaisella runomitalla sepitetty kansanrunous käsittää 33 paksua nidettä, joissa on 1 200 000 säettä. Historiantutkimus pohtii sitä, missä määrin tämä runous on säilyttänyt tietoja kaukaisistakin ajoista suomalaisten historiassa. (s. 23)

1000-luvulla Suomen rannikoilla oli paikoin pysyvästi asuttuja kauppakyliä. Hämeenlinnasta Turkuun johtava Hämeen härkätie on nähtävästi peräisin jo näiltä ajoilta. Ruotsalaista asutusta ei pakanallisella ajalla ollut kuin Ahvenanmaalla. Vaikka suomalaisten aineellinen kulttuuri oli samantasoista kuin läntisillä naapureilla, suomalaiset eivät järjestäytyneet kuningaskunnaksi kuten skandinaaviset naapurit. Meillä oli korkeintaan maakuntia. (s. 28-29)

Kirkon tulo ja keskiaika

Ensimmäiset kristilliset vaikutteet tulivat Suomeen nähtävästi idästä, sillä muuten on vaikea selittää, että eräät keskeiset kristilliset termit kielessämme ovat itäisiä lainoja (pappi, risti, raamattu). Hallitsevaksi muodostui kuitenkin kristinuskon läntinen muoto, joka tuli ensin rauhanomaisesti kaupan mukana. (s. 32)

Pirinen esittää mielenkiintoisen liturgisen argumentin pyhän Henrikin kuolinpäivän historiallisuuden puolesta. Turun hiippakunnan pyhimyskalenteri merkitsi Henrikin kuolinpäiväksi tammikuun 20. päivän, mikä pakotti siirtämään tieltä kaksi vanhan kirkon pyhimystä. ”Ellei todellista kuolinpäivää olisi tunnettu, ei näin hankaliin järjestelyihin olisi ollut aihetta. Piispa Henrikin väkivaltainen kuolema näyttää siis varmalta.” (s. 35)

Suomen ”ristiretkikausi” päättyi Pähkinäsaaren rauhaan 1323. Kirkko järjesti muinaissuomalaisen yhteiskunnan kiinteämpiin muotoihin keskiaikaiseksi sääty-yhteiskunnaksi. Voidaan puhua eräänlaisesta Suomen itsenäisyydestä, nimittäin koko Suomi muodosti yhtenäisen Turun hiippakunnan. Turku olikin aluksi Suomen ainoa kaupunki. (s. 51-54)

Hengellinen sääty eli papisto oli pian pääosin suomalaista, ja jo 1210-luvulla Suomesta voitiin toimittaa lähetyssaarnaajia Viroon. Ensimmäinen suomalainen Turun piispa oli Maunu I (1291). Vuodesta 1370 alkaen kaikki keskiajan piispat olivat suomalaisia. Suomen kieli oli kirkollisessa käytössä saarna- ja opetuskielenä. Suomalaiset opiskelijat kävivät erityisesti Pariisin yliopistossa. Myöhempi Turun piispa Maunu Olavinpoika nousi jopa 1430-luvulla sen rehtoriksi. (s. 85).

Keskiajan lopulla Suomessa oli kuusi kaupunkia. Kirkko oli erittäin tärkeä valtiollinen ja yhteiskunnallinen tekijä. Turun piispan tehtävä oli tuoda suomalaisten näkökannat esiin Ruotsin valtaneuvostossa. (s. 86-87) Vuonna 1509 tanskalaiset tekivät Turkuun hävitysretken ja loukkasivat tuomiokirkon pyhyyttä. (s. 82) Tanskalaisia paetessaan myös viimeinen keskiaikainen katolinen piispa Arvid Kurki hukkui Pohjanlahden aaltoihin (s. 84).

Reformaatioaika

Pirinen myöntää, ettei Suomessa olisi ollut kirkollista syytä reformaatioon; keskiajan katolisen kirkon pahennusta herättäneet ilmiöt olivat meillä sen verran vaatimattomia. Sen sijaan kuningasvalta tarttui reformaatioon maallisten syiden takia: kruunu oli köyhä, ja kirkolla oli omaisuutta. Välirikko paavin kanssa teki kuninkaasta kirkon herran, ja ”Suomen pappien messukaavuista ommeltiin vaatteita kuningasperheen lukuisille lapsille” (s. 95).

Suomen kirkko ei ollut mitenkään ylenmäärin rikas, vaan se oli ylläpitänyt tiloiltaan saamillaan vuokrilla kouluja, sairaaloita ja köyhäinhoitoa sekä rahoittanut ulkomaisia opintomatkoja (Suomessa kun ei vielä ollut yliopistoa). (s. 96) Lutherin oppi tuli Suomeen ensimmäistä kertaa Pietari Särkilahden välityksellä heti 1520-luvulla. Turun tuomiokapituli piti uutta oppia ”kovin omituisena”. (s. 96)

Kuningas nimitti Turun tyhjälle piispanistuimelle dominikaani-isä Martti Skytten. Hänen ”henkilökohtainen, aitokatolinen hurskautensa sai aikalaisilta tunnustuksen”, ja hän lienee uskonut ”sovinnon protestanttien ja paavinistuimen välillä olevan mahdollisen”. Skytten jälkeen Mikael Agricolan piispakauden aikana Suomen kirkko otti ratkaisevan askeleen kohti luterilaisuutta, ”mutta sekään askel ei ollut hyppäys yli kuilun, vaan elimellistä jatkoa jo aloitetulle kulkusuunnalle”. (s. 97)

Agricola oli ”sopuisa ja maltillinen luonne”, mikä ilmeni myös hänen toiminnassaan reformaattorina. Hän jätti pyhimysten kuvat kirkkoihin, hän säilytti paaston ja ripin, jumalanpalvelukseen hän jätti latinankielistä virrenveisuuta ja katolisia liturgisia menoja kuten ehtoollismaljan kohottamisen. Jo keskiajalla ennen Agricolaa oli kirjoitettu suomenkielisiä tekstejä, mutta Agricolan teokset ovat ensimmäisiä painettuja suomenkielisiä kirjoja. (s. 98)

Juhana ja Katariina

Suomen historian ehdottomia lempihahmojani on Kustaa Vaasan poika Juhana, josta tuli Suomen herttua ja lopulta koko Ruotsin valtakunnan kuningas. Hän omaksui suomalaisten venäläisvastaisen katsomuksen ja hakeutui yhteistyöhön Puolan kanssa samaan aikaan, kun Ruotsi ja Puola olivat sodassa keskenään. Juhana solmi avioliiton Puolan kuninkaan sisaren Katariina Jagellonican kanssa. (s. 104)

”Suomen herttuakunta on juhlahetki maan arkisessa historiassa. (…) Turun linna korjattiin ja laajennettiin sekä sisustettiin renessanssiruhtinaan arvoiseksi hoviksi, jonka emännäksi herttua nouti puolalaisen prinsessan.” Juhanan kerrotaan opetelleen suomen kieltäkin. (s. 106)

Ruotsin kuningas Eerik vangitutti kuitenkin omia teitään kulkeneen veljensä vaimoineen. Venäjän tsaari Iivana Julma puolestaan vaati Katariina Jagellonicaa itselleen. Mielipuolinen Eerik vapautti mielenhäiriönsä aikana Juhanan vankeudesta, ja hänet nostettiin valtaistuimelle. Eerik taas pantiin vankilaan. Juhana III:n kuninkuus lopetti vihollisuudet Ruotsin ja Puolan väliltä. Sen sijaan Juhanan ja Iivanan välillä käytiin kirjeenvaihtoa, ”jolla hävyttömyydessä tuskin on vastinetta kruunupäiden keskustelujen joukossa”. (s. 107-109)

Juhana III:n aikana katolinen kirkko uudistui ja pyrki palauttamaan yhteyteensä reformaatiossa eroon joutuneita alueita. Juhana tunsi vetoa katolisen liturgian juhlavuuteen, ja vankeusaikanaan hän oli perehtynyt teologisiin kiistakysymyksiin. Uskonsodat tuottivat hänelle vilpitöntä murhetta. Kuningas oli itse mukana laatimassa uutta liturgiaa Ruotsin kirkolle, ns. Punaista kirjaa, joka lähensi Ruotsi-Suomen jumalanpalveluksia roomalaiskatolisiin messuihin. (s. 114)

Juhana ehdotti jopa paaville Ruotsi-Suomen saattamista takaisin paavinistuimen alaiseksi, mutta neuvottelut kariutuivat, kun kuningas halusi pitää kiinni mm. pappisavioliitoista ja maallikkojen oikeudesta ehtoollisviiniin. Ruotsissa Juhanan Rooma-mielinen kirkkopolitiikka aiheutti kiivasta vastustusta, mutta Suomessa papit työskentelivät innokkaasti Juhanan liturgian puolesta. Jesuiittojen oppilaitoksiin ulkomailla kirjoittautui jopa 15 nuorta suomalaismiestä. (s. 114)

Juhanan ja Katariinan poika Sigismund oli kasvatettu äitinsä katoliseen uskoon, ja näytti siltä, että luvassa olisi personaaliunioni Ruotsin ja Puolan välillä katolisen kuninkaan alamaisuudessa. Ennen Sigismundin saapumista Puolasta Ruotsiin kruunattavaksi ehdittiin kuitenkin pitää 1593 Uppsalassa kokous, jossa Punainen kirja hylättiin ja luterilainen Augsburgin tunnustus vahvistettiin opin perustaksi. (s. 117)

Valikoituja paloja uudelta ajalta

Seuraava mielenkiintoinen hahmo on kreivi Per Brahe. Tämä ruotsalainen ylimys edusti suomalaista nationalismia aikana, jona sitä ei oikeastaan ollut olemassakaan. Hänen mielestään prinssinkin piti opetella suomea.

Brahen ansiosta käännettiin koko Raamattu suomeksi ja perustettiin Turun akatemia eli Suomen ensimmäinen yliopisto vuonna 1640. Tosin alkuvaiheessa akatemiassa tyydyttiin ”luterilaisen oppijärjestelmän viisastelevaan puolusteluun” (s. 152-153).

Seuraava suosikkihahmoni on tietysti kuningatar Kristiina, ”maailmanhistorian mielenkiintoisimpia naishahmoja”, joka ”harrasti enemmän loisteliaita juhlia, henkeviä keskusteluja ja uskonnollisia mietiskelyjä kuin politiikkaa” (s. 155). Vuonna 1654 hän ”yllättävästi luopui kruunusta, kääntyi katoliseen uskoon ja muutti Roomaan”. (s. 156)

Puhdasoppisen luterilaisen ajan kirkko piti tärkeänä tehtävänään kasvattaa kansaa ja opettaa lukutaitoa. Gezelius-piispojen ansiosta Turun hiippakunnasta tuli lukutaidon yleistymisessä edelläkävijä koko Ruotsin valtakunnassa. (s. 168)

Myöhempi piispa Juslenius kirjoitti teoksen Vanha ja uusi Turku (Aboa vetus et nova, 1700), jossa suomen kieli luetaan ”yhdeksi maailman peruskielistä, jotka syntyivät Baabelin tornia rakennettaessa, ja Turun perustivat sen mukaan Japhetin jälkeläiset pian vedenpaisumuksen jälkeen”. (s. 173-174)

Autonomian aikana 1800-luvulla J.V. Snellman oli hellittämätön suomen kielen puolustaja. Oli sietämätöntä, että Suomessa, jossa kansa puhui suomea, lakia ja oikeutta jaettiin vieraalla kielellä: kansan näkökulmasta oli aivan sama, oliko tuo kieli ”ruotsi vai mesopotamia” (s. 280).

Suomen historian opiskelu on mielenkiintoista. On hienoa hahmottaa, kuinka menneisyyden langat yhdistyvät tässä hetkessä, jopa tässä blogissa. Pyhästä Henrik loi pohjan kirkolle, Per Brahe yliopistolle, Agricola ja Snellman suomen kirjoitetulle kielelle ja sen voittokululle. Kirkko, johon kuulun; yliopisto, johon kuulun; kieli, jota kirjoitan. Ilman näitä miehiä emme olisi tässä.

This entry was posted on 16.11.2015 at 07:01 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomi. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: kirkkohistoria, Suomen historia