Luterilaiset piispat lähikuvassa

”Ei kahta ilman kolmatta” pätee taas, kun Paavali Juustenin ja Simo Heinisen jälkeen päätämme sarjan Suomen piispoista Heikki-Tapio Niemisen teokseen Piispainkronikka - Sodanjälkeiset arkkipiispat, piispat ja kenttäpiispat lähikuvassa (Toinen, uudistettu painos 2012). Olemme siis saapuneet omaan aikaamme ja saamme tutustua lähemmin niihin miehiin, jotka ovat johtaneet Suomen ev.-lut. kirkkoa viime vuosikymmeninä.

Ensin muutamia yleisiä kommentteja. Olen maininnut kahdelle tapaamalleni nykypiispalle lukeneeni heistä tästä kirjasta. Molemmat piispat sanoivat, että kyseessä oleva kirja ei ole kovin hyvä. Siinä on kuulemma jopa selkeitä asiavirheitä. Tällä varauksella esittelen tämän kirjan, joka kuitenkin minulle oli mielenkiintoinen, koska en aiemmin tuntenut lähemmin moniakaan Suomen luterilaisista piispoista (sama pätee varmasti useimpiin lukijoihin).

Kirjasta välittyvä vaikutelma piispoista on pääosin positiivinen. Piispojahan pidetään yleisesti melko voimattomina vaikuttajina, heikkoina hahmoina, jotka tasapainottelevat kirkon eri laitojen ja yhteiskunnan ristipaineessa pyrkien kiltisti miellyttämään kaikkia. He eivät puhu rohkeasti yhteiskunnan epäkohtia vastaan eivätkä johdonmukaisesti määrittele tai valvo luterilaisen kirkon oppia. Kirjaan tutustumalla näkee, mitä kaikkea piispat ovat tehneet.

Luterilaisella kirkolla on ollut paljon hyviä piispoja, ja jotkut heistä nousevat teologisesti erittäinkin korkealle tasolle. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hirvittävän paljon luterilaisten piispojen ajasta ja energiasta on kulunut kaikenlaisissa kirkollisissa työryhmissä ja neuvostoissa istumiseen. Piispojen esittelyt täyttyvät tällaisista byrokraattisista ansioista.

Pyrin tässä artikkelissa kuitenkin keskittymään kirjan sisällölliseen antiin. Poimin parhaita paloja ja esittelen tämän blogin kannalta mielenkiintoisimpia aiheita. Kirja on strukturoitu kronologisesti hiippakunta kerrallaan, seuraavassa etenen sen sijaan temaattisesti.

Kirkko, sekularismi ja työväenliike

Aloitetaan ajallemme akuutista aiheesta eli kirkon suhteesta maallistuvaan maailmaan. Tätä käsittelee erinomaisesti yksi kirjan positiivisista yllätyksistä, minulle aiemmin tuntematon Tampereen piispa 1966-1981 Erkki Kansanaho. Kansanaho oli hämmästyttävän tuottelias teologi: hän sai julkaistua lähes 50 (!) tieteellistä työtä (s. 84).

Maallistumisen ongelmasta Kansanaho ajattelee, että kirkon pitäisi keskittyä etsimään ”teologisia ja hengellisiä keinoja sekularismin torjumiseksi” (s. 88). Myöhemmin samalla sivulla Kansanaho jatkaa kuin paavi Franciscus konsanaan:

”Kirkon ei tulisi mennä mukaan kaikenlaisiin tämän ajan pikkuasioihin. Sen ei tule pyydellä anteeksi omaa olemassaoloaan. Sen ei myöskään tule etsiä suosiota pyrkimällä olemaan samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa. Sitä vastoin kirkko tarvitsisi nyt lujaa ja rakastavaa isällistä otetta. Otteen ei tulisi kuitenkaan olla kova eikä määräävä, vaan rakastava”

Samantyyppistä ajattelua edustaa Kuopion nykyinen piispa Jari Jolkkonen: ”Mielestäni kirkko pystyy parhaiten palvelemaan suomalaisia olemalla rohkeasti kirkko. (…) Kirkon on herkällä korvalla kuunneltava ihmisiä ja aatteita, mutta mikäli se liian herkästi lähtee seuraamaan erilaisia muotivirtauksia, se ei menesty. Kirkon on toimittava oman sanomansa ja traditionsa pohjalta.” (s. 242)

Jolkkonen jatkaa korostaen liturgista ja hengellistä elämää sekä tarvetta oppia ”vastaamaan naturalismin haasteeseen”. ”Kun nykyisin on muotia ajatella, että Jumalaa ei tarvita maailman selitysperusteena tai muutenkaan omassa elämässä, olisi tärkeää, että pystyisimme tuomaan esille kristillisen uskon älyllisen ja eettisen voiman. Naturalismi on lopulta aika onttoa, kristinusko puhuttelee kokonaisvaltaisesti.” (s. 242-243)

Aiheeseen vähintään etäisesti liittyvä mielenkiintoinen historiallinen vertailukohta on kirkon suhde vasemmistoon tai työväenaatteeseen. Se tulee kirjassa usein esille eri piispojen yhteydessä, eikä ihme, sillä tarina on traagisesta taustastaan huolimatta kaunis ja sen sanoma rohkaiseva.

Helsingin piispa 1991-2010 Eero Huovinen taustoittaa: ”Kansalaissodan aikana vasemmistolainen työväenliike piti kirkkoa oikeiston kirkkona. (…) Suuri osa työväenliikkeen kannattajista seisoi 1900-luvun alkupuolella toisella puolella aitaa kuin kirkko.” (s. 292) Tampereen piispa 1981-1996 Paavo Kortekangas toteaa, että lähtiessään ateistisesta lähtökohdasta ”työväenliike ei kirkon mielestä ole ollut oikeassa” (s. 93).

Talvi- ja jatkosodan jälkeen kirkon yksi tärkeistä tehtävistä oli suhteiden rakentaminen työväestön kanssa (s. 146). Oulun piispa 1943-1954 Väinö Malmivaara viittasi paimenkirjeessään työväestön avautumiseen kristilliselle julistukselle. Hän kehotti tarttumaan kädenojennukseen ”lämpimin sydämin”. ”Saamme uusia ystäviä ja iloitsemme heistä.” (s. 114)

Murroksesta kertoo myös Tampereen piispa 1945-1966 E.G.Gulinin keskustelu Väinö Linnan kanssa. Piispa viittasi pääministeri emeritus Edwin Linkomiehen tuolloin tuoreeseen Täällä Pohjantähden alla -arvioon, jossa Linkomies tunnusti vuoden 1918 jälkiselvittelyjen olleen ”häpeällistä asiaa”. ”Linna totesi: ’Jos tämä tunnustetaan, työväestö antaa kaiken anteeksi.’ ’Nyt se on tunnustettu’, Gulin vastasi.” (s. 81)

Arkkipiispa 1978-1982 Mikko Juva iloitsee siitä, että ”monet maamme sosiaalidemokraattisen puolueen johtohenkilöt puhuvat avoimesti kristillisten arvojen puolesta” ja tunnustavat, että ”syvimmiltään kyseinen aate ja kansakunnan tulevaisuus ovat keskeisten kristillisten arvojen varassa” (s. 37). Kortekangas lisää, että esimerkiksi ”ajaessaan köyhän asiaa työväenliike on ollut hyvälä asialla.” (s. 93)

Huovisen mukaan vanha kahtiajako näkyy etäisesti edelleen ja asenteet muuttuvat hitaasti, mutta kehitys on ”kulkenut koko ajan parempaan suuntaan”. Työväenliike on ”pyrkinyt maailmankatsomukselliseen ja moraalia koskevaan keskusteluun kirkon kanssa. Toisaalta myös kirkossa asiasta puhutaan uudella tavalla. Kirkon tulee olla erotuksetta kaikkia varten.” (s. 292)

Ehkä koskettavin tuokiokuva tulee arkkipiispa Kari Mäkisen kertomana. Mäkinen kysyi Huittisissa vuonna 2008 pidetyn muisto- ja siunaustilaisuuden yhteydessä työväenliikkeen veteraaneilta, mitä vuoden 1918 muisto heille merkitsee.

”Keskustelukumppanini menivät hiljaisiksi. Sitten se sanoivat, etteivät he tahtoisi sanoa asiasta enää mitään. ’Me ei haluta enää muuta kuin sovintoa’, miehet sanoivat. ’Ei me haluta enää muuta kuin sovintoa.'” (s. 57)

Kavereita katolisen kirkon kanssa

Sovinnosta työväenliikkeen kanssa pääsemme luterilaisen kirkon sovintoon katolisen kirkon kanssa. Arkkipiispa 1982-1998 John Vikströmistä kertova luku tuo esille Suomen esimerkillisen ekumeenisen ilmapiirin sekä Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, jonka hyväksymistä Vikström luonnehtii piispainkokouksen tärkeimmäksi päätökseksi. (s. 44)

Tampereen piispa Matti Repo selittää asiakirjan olevan merkittävä siksi, että ”siinä on löydetty pitkälti yhteisymmärrys kiistakysymyksestä, joka viidensadan vuoden ajan on erottanut luterilaiset ja katolilaiset toisistaan”. Tämä on ”olennaisin opinkohta”, ja sen yhteisen ymmärtämisen pohjalta voidaan ”rakentaa muidenkin opinkappaleiden osalta uutta”. (s. 106)

Repo luonnehtii katolisen ja luterilaisen kirkon välejä Suomessa erittäin hyviksi. ”Keskinäinen tuntemus on lisääntynyt ja luottamus keskustelukumppaneihin kasvanut.” Suomalaista ekumeniaa leimaa siis luottamus, jossa ei ole kielteistä ennakkoasennetta toiseen, vaan ”toista osapuolta pidetään kristittynä, joka yhtä vilpittömästi palvoo samaa kolmiyhteistä Jumalaa kuin me”. (s. 105)

Eero Huovisen mukaan katolinen kirkko on luterilaisille sekä luontevin että vaikein ekumeeninen keskustelukumppani. (s. 291) Tässäkin yhteydessä viitataan Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista, mutta kuka selittäisi meille, mitä se vanhurskauttamisoppi oikein meinaa? Sen tekee Tampereen piispa 1997-2008 Juha Pihkala, dogmatiikan dosentti:

”Pelastuksessa on kyse kokonaisen ihmisen todellisesta yhteydestä todelliseen Jumalaan. Vanhurskauttaminen ei ole vain Jumalan suopeutta ihmiselle, vaan se luo todellisen ja olemuksellisen yhteyden Jumalaan. (…) Ihminen yhdistyy Jumalaan uskossa ja läsnäolevan Kristuksen kautta.” (s. 102)

Pihkala kertoo tehneensä väitöskirjan saksalaisesta Hans Asmussenista, joka jo ”ennen sotia etsi yhteyksiä katoliseen kirkkoon ja katolisuuteen, ja ennakoi jo 1940-luvun lopulla sitä, mikä sitten tapahtui Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa.” Asmussen avasi Pihkalan silmät moniin kirkkokäsitystä koskeviin asioihin ja asetti kyseenalaiseksi eräitä katolisuutta koskevia ”protestanttisia päähänpinttymiä”. (s. 101)

Mainittakoon vielä, että Oulun piispa 1954-1963 O. K. Heliövaara viittaa katoliseen käsitykseen piispuudesta vihkimis-, opetus- ja hallintovaltana ja pitää tätä jakoa käyttökelpoisena luterilaisessa kirkossa: ”Se soveltuu Suomen oloihin.” (s. 119) Helsingin piispa 1982-1991 Samuel Lehtonen taas sanoo saaneensa ”tavattoman paljon” Tuomas Kempiläisen, ”syvällisen katolisen rukoilijan” ajatuksista, vaikkei kaikkeen voikaan luterilaisena yhtyä. (s. 288)

Homoseksuaalisuus ja naispappeus

Helsingin piispa Irja Askola tuo ekumeniaan hieman erilaisen näkökulman. Hän kiinnittää huomiota ristiriitoihin kirkkojen sosiaalieettisissä näkemyksissä. ”Tällaisia asioita ovat esimerkiksi abortti, homoseksuaalisten tai sukupuolisten vähemmistöjen kysymykset, perhekäsitykset, sota ja rauha. Meidän opetuksemme näistä asioista poikkeaa toisistaan. Tällöin on selvää, että yhteinen nimittäjä jää varsin pieneksi.” (s. 297)

Tässä painotus on melko erilainen kuin Matti Revolla, joka korostaa entistä suurempaa luterilais-katolista yksimielisyyttä: ”erottavia asioita nousee esille aikaisempaa vähemmän” (s. 105). Kontekstit ovat kuitenkin erilaiset: Askola puhuu yhtenäisen Euroopan rakentamisesta, Repo luterilais-katolisista oppineuvotteluista. Oppineuvottelutkin joutuvat tietysti ennen pitkää sosiaalieettisten ongelmien eteen.

Espoon piispa 2004-2012 Mikko Heikka on suorapuheisin luterilaisen kirkon myönteisestä kannasta homoseksuaalisuuteen: ”Kaikille on myös selvää, että kirkko hyväksyy homoseksuaalisuuden. Kirkko tukee homoseksuaaleja siinä, että he rakentavat kestävää parisuhdetta.” (s. 309)

Heikommin mutta samansuuntaisesti Mikko Juva toteaa: ”Mielestäni me lyömme heitä farisealaisittain, sen sijaan että jättäisimme heidän asiansa Jumalan ja heidän välisekseen asiaksi.” Seksuaalimoraalissa muodot muuttuvat, mutta olennaiset perusasiat pysyvät muuttumattomina. Niitä ovat ”toisen ihmisen huomioon ottaminen ja kunnioitus ja toisaalta uskollisuus parisuhteessa”. (s. 37)

Arkkipiispa 1998-2010 Jukka Paarma esittää, ettei homoseksuaali ole yleensä itse valinnut identiteettiään ”eikä tällöin voi olla identiteetistään myöskään moraalisesti vastuussa”. ”Jos tällainen ihminen löytää toisen, johon hän rakastuu, ja jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä, siitä sopii kiittää Jumalaa, Paarma sanoo.” (s. 52)

Arkkipiispa Kari Mäkinen on näkyvästi ja ”henkilökohtaisesti asettunut näiden seksuaalivähemmistöjen taakse”. Nyt käytävä keskustelu on osa prosessia, jossa ”käsitys seksuaalisuudesta muuttuu”: sitä ei enää nähdä suvun jatkamista koskevana kysymyksenä, vaan sitä tarkastellaan kahden ihmisen läheisen ihmissuhteen täydellistäjänä. Tästä näkökulmasta homosuhde täyttää vastaavan fuktion kuin heterosuhdekin. (s. 58)

Samassa hengessä Porvoon piispa Björn Vikström toteaa, että homoseksualismia vastustavat Raamatun kirjoittajat olivat ”oman aikansa ja yhteiskuntansa lapsia”. Jos homokysymyksestä tehdään raamattukysymys, niin joudutaan samaan veneeseen vanhojen orjuuden ja kreationismin puolustajien sekä naisteologien ja -kanttorien vastustajien kanssa. ”Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseksi meillä tulisi myös olla kaava.” (s. 202-203)

Irja Askola on samoilla linjoilla. Hänen raamattunäkemyksensä mukaan homoseksuaalisuudesta puhuvat raamatunkohdat ”eivät puhu siitä intiimistä suhteesta, jonka puolesta me voimme rukoilla”. ”Asiaa voi siis suoraan verrata kysymykseen, jossa joidenkin mielestä apostoli Paavalin puhekielto naisille asettaa esteen naisten vihkimiselle pappisvirkaan, joidenkin mielestä ei. Minun mielestäni se ei estä.” (s. 298)

Naispappeuskysymyksessä näyttää niin ikään vallitsevan luja piispallinen konsensus. Mikko Heikka toteaa: ”Naispappeutta koskien meillä on nyt selvät pelisäännöt. Kaikki papit tekevät naispappien kanssa työtä.” (s. 309) Heikan seuraaja, Espoon nykyinen piispa Tapio Luoma analysoi tilannetta seuraavasti:

”Pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986. Siksi ei tästä asiasta tarvitse minun mielestäni enää keskustella. Se, että esimerkiksi evankelisen kuten myös viidennen herätysliikkeen sisällä on edelleen ryhmiä jotka vastustavat naispappeutta, ei mielestäni liity enää keskusteluun siitä, oliko päätös oikea tai väärä. Se keskustelu on käyty, ja siinä on päästy hyvään lopputulokseen. Sen sijaan nyt käynnissä oleva keskustelu on nähtävä enemmänkin sielunhoidollisesta näkökulmasta.” (s. 314)

Myös Turun piispan Kaarlo Kallialan mielestä naispappeuskeskustelu on ”käyty loppuun”, ja vaikka tietty pluralismi on välttämätöntä, ”eräissä asioissa kaikkien tulee kirkossa pitää yhtä”. Papin kohdalla se tarkoittaa, että ”papeilla on keskenään alttarin, saarnatuolin ja ehtoollispöydän yhteys”, muuten irtaudutaan toiseksi kirkoksi. (s. 74)

Näiden näkemysten valossa katolis-luterilainen ekumenia on kyllä todella ison solmun edessä. Virallisen katolisen näkemyksen mukaan naispappeuskysymys on loppuunkäsitelty - nainen ei voi olla pappi - kun taas luterilaiset piispat pitävät asiaa yhtä loppuunkäsiteltynä päinvastaiseen suuntaan: päätös avata virka naisille oli oikea, ja ”kommuunioekklesiologia” vaatii papeilta yhteistyötä naispappien kanssa.

Tällainen kommuunioekklesiologia on kuitenkin tunnetusti 2000-luvun suomalais-luterilainen uutuus. Kuten tiedetään, Oulun piispa 1980-2000 Olavi Rimpiläinen ei suostunut viettämään jumalanpalvelusta naispapin kanssa, vaan asetettuaan 1998 virkaan arkkipiispa Jukka Paarman ”hän poistui alttarilta naispapin osallistuessa vihkimystä seuranneen messun toimittamiseen” (s. 134). Silti hän sai toimia samassa kirkossa.

Henkilökohtaisuuksia

Yksi kirjan teologisesti kiehtovimmista ja positiivisimmin yllättäneistä tapauksista oli Turun piispa 1998-2005 Ilkka Kantola. Aiemmin tiesin hänestä vain sen, että hän erosi sekä vaimostaan että piispanvirasta julkisen skandaalin saattelemana ja että hänestä tuli myöhemmin kansanedustaja (mitä hän on edelleenkin). Kirjasta käy ilmi, että Kantola perehtyi opinnossaan - ironialta ei voine välttyä - moraalin ja oikean omantunnon kysymyksiin.

Kantola tutki gradussaan 1600-lukulaisen jesuiittakenraali Thyrsus Gonzalezin omatuntokäsitettä ja väitteli 1994 aiheesta Probability and Moral Uncertainty in Late Medieval and Early Modern Times. Tutkimuksen kohteiden joukossa oli katolisen teologian suuria nimiä kuten Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Francisco Suarez. Kantola avaa hiukan väitöskirjansa mielenkiintoista aihepiiriä:

”Kun Aristoteleen mukaan ihmisenä olemisen perusta on kaikille ihmisille yhteinen olemus ja siihen liittyvä yhteinen järki, tulee myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun fransiskaaniajattelun individualismissa persoonan keskukseksi tahto. Henkilöt ovat yksilöitä. Tällöin myös käyttäytymisen ennustaminen tulee huomattavasti vaikeammaksi kuin aikaisemmin. Tästä seuraa useita ongelmia moraalin, omantunnon ja omantunnon epävarmuuden kannalta. Osan väitöskirjaani muodostaa siis keskustelu siitä, mikä on yksilön henkilökohtainen vastuu ja mistä moraali rakentuu.” (s. 63)

Kantolan sanoittamana fransiskaaninen ajattelu vaikuttaa järkevältä. Tämä on stimuloiva poikkeus, sillä usein fransiskaaniteologit maalataan pahiksiksi, jotka lähes täydellisen Tuomas Akvinolaisen jälkeen aloittivat pitkän ja kohtalokkaan aatehistoriallisen alamäen kohti reformaatiota ja sekularismia. Kantola kuitenkin soveltaa tutkimuksensa tuloksia kirkkoon melko katoliselta kuulostavalla tavalla:

”Kun keskustelussa on otettu esille omantunnon auktoriteetti (…) voidaan todeta, että omatunto ei ole mikään yksinkertainen idea. Päinvastoin se on hyvin monitahoinen meissä oleva asia. Voidaan siis sanoa, että henkilö ei ole vastuussa vain siitä, että hän toimii omantuntonsa mukaan, vaan myös siitä, mitä hänen omatuntonsa sanoo.” (s. 63)

Kantola valittelee, että Suomen ”protestanttisessa kulttuurissa omatunto ymmärretään usein vain yksityisenä henkilökohtaisena tunteena”, jolloin ”yksilön ei tarvitse mitenkään perustella näkemystään” - hän voi vain vedota omaantuntoonsa. Kantola sympatiseeraa jälleen katolisempaa käsitystä:

”Roomalaiskatolinen kuten myös vastaava laajempi aatehistoriallinen traditio pitävät tällaista omaatuntoa hyvin epä-älyllisenä ja negatiivisena asiana, eivätkä siksi anna sille arvoa. Vasta perusteltu, keskustelussa testattu, vuorovaikutuksessa koeteltu omatunto on sellainen, johon voi nojautua. Tällä on merkitystä tämän päivän keskustelussa. Sen tähden yritän kuunnella muita. Esimerkiksi kirkkojenvälisessä keskustelussa pidän tätä erittäin tärkeänä” (s. 64).

Käyttäytymisen ennustettavuuden vaikeutta ja eettistä problematiikkaa sivuaa myös toinen puhutteleva tapaus, piispa Matti Sihvosen 24-vuotiaan Jussi-pojan itsemurha vuonna 1992. Sihvonen purki tunteitaan Pienessä kirjassa kärsimyksestä vuonna 1996. Hän oli kulkenut depressiota poteneen poikansa rinnalla, välillä oli ollut vapauttavia valoisampia päiviä. Sitten taas pimeys, mielettömyys, syyllistäminen ja peruuttamaton loppu, kuolema.

”Ihminen pettyy Jumalaan.” (s. 229) Piispa. Piispakin. Piispan poika. Hiljaiseksi vetää ja nöyräksi. Mieleen tulee C.S. Lewisin Muistiinpanoja surun ajalta. Kuka kehtaa puhua hurskaita siitä, että rukouksiin vastataan, että Jumalaan voi aina luottaa, että hän auttaa lapsiaan? Epäuskon ratkaisunkin ymmärtää todella hyvin. Silti tällaiseenkin pimeyteen valo voi löytää tiensä:

”’Minua ahdistavat kysymykset ja alituinen sisäinen tuska ovat riisuneet itseäni entistä enemmän kaikista yrityksistä löytää kärsimykselle järjellistä selitystä’, Sihvonen kirjoittaa. ’Sen vain tiedän, että se on vienyt lähemmäksi toisia kärsiviä, jotta voisin edes hitusen jakaa heidän tuskaansa.’ (…) ”Monelle avautuu vasta vähitellen sellainen toivon pilkahdus, että jaksaa rukoilla ja uskoa Jumalaan, joka on armollinen ja kuulee ihmisen hädän.” (s. 229)

Entäs kun kuolema alkaa kolkutella omalle ovelle? Kun voimat hupenevat ja joutuu vanhainkotiin? Päätän kirjaesittelyn arkkipiispa 1964-1978 Martti Simojokeen, joka oli Simo Heinisen mukaan ”itsenäisyyden ajan merkittävin kirkonmies”. Oltuaan puoli vuotta vanhainkodissa Simojoki sanoi: ”En voi lukea enää mitään. (…) Minulla ei ole mitään. Kun joku tulee ja kertoo minulle asioista, joissa olen ollut mukana, minä ihmettelen.” (s. 29)

Simojoki on kiitollinen hoitajista, jotka lukevat hänelle Raamattua ja virsikirjaa. Vanhainkodissa hänellä on mahdollisuus rukoilla paljon. Hän ei kuitenkaan voi paljon luottaa omiin rukouksiinsa vaan Vapahtajaan, joka rukoilee hänen puolestaan. ”Minulla ei ole mitään muuta toivoa kuin että voisin saada tämän elämäni onnelliseen päätökseen. Että pääsisin perille.” (s. 29-30)

Pyydettäessä Simojoki muotoilee heti tärkeimmät viimeiset sanottavansa: ”Muistakaa, että meidän täytyy kuolla. Eläkää sen mukaan. Tähän kytkeytyy kaikki mitä tarvitaan.” (s. 30)

 

 

Explore posts in the same categories: Ekumenia, Etiikka, Homoseksuaalisuus, Kirjaesittelyt ja -arviot, Luther ja luterilaisuus, Seksuaalimoraali, Suomalaiset teologit

Avainsanat: , , , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Luterilaiset piispat lähikuvassa”

  1. Markku Says:

    Noita kaikkia kirjoja en jaksa lukea, niinpä vain kommentoin. Kommentoin Irja Askolaa, joka luettelee erottavat tekijät ja sanoo että yhdistävää tekijää on vähän. Siis Jumala ja Kristus ovat kirkolle vähän. Ainakin luterilaiselle kirkolla, m.o.t.

    ”Tykkäisin” mielelläni teskteistäsi, mutta se vaatii jotai n WordPress-kirjautumista?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: