Hyviä uutisia

Jatkamme suomalaiseen katolisuuteen perehtymistä tekemällä aikamatkan sen alkutaipaleelle, kun käsittelyvuoroon tulee kenties tärkein keskiaikaamme koskeva lähde, Paavali Juustenin piispainkronikka. 1500-luvulla sekä Viipurin että myöhemmin Turun piispana toiminut Paavali (t. Paulus) Juusten on ”ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen historiankirjoittaja”, kuten Simo Heininen suomennoksensa esipuheessa toteaa.

Juusten kirjoitti piispainkronikkansa alun perin latinaksi 1570-luvulla. Se painettiin vasta 1700-luvulla, ja sen ensimmäinen suomennos ilmestyi niinkin myöhään kuin 1943. Vuonna 1988 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi uuden, Simo Heinisen kääntämän ja kommentoiman laitoksen, jota käytän tämän artikkelin pohjana.

Juustenin luterilais-katolinen synteesi

Laatimassaan johdannossa Heininen kertoo Juustenista mielenkiintoisia asioita. Juusten opiskeli luterilaisuuden ”päämajassa” Wittenbergissä kolme vuotta (1543-1546) ja oli läsnä myös Lutherin hautajaisissa (22.2.1546). Juustenin opettaja ja Lutherin oikea käsi Philipp Melanchthon todisti seuraavaa suomalaisesta oppilaastaan, tulevasta piispasta ja historiankirjoittajasta:

”Hän on opiskellut kirkolle välttämättömiä kieliä, kuunnellut profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten selitystä sekä perehtynyt kirkon historian eri aikojen kiistakysymyksiin ja mielipiteisiin… Hän on käsittänyt Kristuksen katolisen kirkon konsensuksen, jota myös meidän akatemiamme yksimielisesti ja yhteen ääneen Kristuksen katolisen kirkon kanssa seuraa ja julkisesti tunnustaa, ja hän kavahtaa kaikkia fanaattisia mielipiteitä, jotka Kristuksen katolinen kirkko on tuominnut.” (s. 19)

Tämä saattaa kuulostaa oudolta sekä luterilaisten että katolilaisten korviin: luterilainen reformaattori vetoaa toistuvasti ”Kristuksen katolisen kirkon” auktoriteettiin, sen konsensukseen ja oppituomioihin. Monet luterilaiset ovat unohtaneet identiteettinsä; monet katolilaiset eivät taas ymmärrä sitä. Sama itseymmärrys näkyy (niin ikään Melanchthonin kirjoittamassa) Augsburgin tunnustuksessa: luterilaisuus haluaa olla katolisuutta.

Tietenkin luterilaiset ja katolilaiset olivat ja ovat eri mieltä esimerkiksi siitä, missä ja miten ”Kristuksen katolinen kirkko” tarkkaan ottaen ilmenee, kuuluuko sen ”konsensukseen” paavin virka (+ muut kiistanalaiset oppikysymykset) jne. Mutta joka tapauksessa tämä jaettu itseymmärrys tarjoaa suurenmoisen yhteisen pohjan, josta voidaan lähteä yhdessä liikkeelle.

Melanchthonin kuvaus Juustenista heijastuu myös piispainkronikassa ja sen esipuheessa. Juusten ei syyllisty antikatoliseen polemiikkiin, eikä kronikka mustamaalaa katolisen keskiajan piispoja. Heininen kommentoi: ”Turun piispojen katkeamaton sarja on päinvastoin todisteena kirkon jatkuvuudesta. Kirkkomme historia kertoo yhteydestä aikaisempiin polviin, ja tämä tulee kerran toteutumaan pyhien yhteytenä.” (s. 24)

Juustenin esipuhe osoittaa, että hän pitää keskiajan Suomen katolista kirkkoa samana Kristuksen kirkkona, jota hän itse reformaation kannattajanakin palvelee. Suomalaisten luterilaisten katoliset esi-isät (ainakin ne, jotka eivät halveksineet Kristuksen armoa) eivät suinkaan joutuneet Antikristuksen harhaanjohtamina helvetin tuleen, vaan he perivät taivaan kirkkauden:

”Meidän suomalaisten on tunnustettava ja aina erityisellä kiitoksella muistettava tämä Jumalan suunnaton lahja. (…) Meitä lohduttaa suuresti tieto, että kansamme, esi-isämme, isämme, sukulaisemme, ystävämme ja läheisemme, meidät itsemme ja lapsemme on kasteen liiton ja evankeliumin sanan välityksellä kutsuttu ja otettu pyhän kirkon yhteyteen sekä Herramme Jeesuksen Kristuksen lunastustyöllä tehty taivaallisen elämän perillisiksi.” (s. 38)

Sekä katolilaisten että luterilaisten tulee panna merkille Juustenin teologisesti raitis kirkko- ja pelastusoppi. Kristuksen lunastustyö, kasteen liitto, evankeliumin sana ja pyhä kirkko: siinä meillä on hieno soteriologis-ekklesiologinen luterilais-katolinen synteesi.

Henrikistä Hemmingiin

Itse piispainkronikka alkaa tietysti Pyhällä Henrikillä, joka oli syntyisin Englannista ja toimi ”aikaisemmin Upsalan piispana”. Hän tuli ”käännyttämään suomalaiset pakanuudesta totisen Jumalan tuntemiseen ja palvelemiseen”, mutta kärsi marttyyrikuoleman, mistä taas kertoo tarkemmin suomalaisten ”hyvin tuntema legenda” (s. 40).

Seuraavat seitsemän piispaa esitellään hyvin lyhyesti parilla lauseella. Yhdeksännen piispan kohdalla kuvaukset alkavat jo pidentyä, ja syystäkin: ”Herra Maunu” oli ensimmäinen ”syntyään suomalainen” piispa, ja hän siirsi piispainistuimen ”Herran vuonna 1300 Räntämäeltä paikkaan, jossa nyt on kivikirkko”. Maunu oli myös luonnollisesti ensimmäinen, joka haudattiin tähän kirkkoon - eli siis Turun tuomiokirkkoon. (s. 42)

Seuraava merkittävä tapaus on kahdestoista piispa, ”Herra Hemming”, joka valittiin ”yksimielisellä huutoäänestyksellä ja vihittiin piispaksi Tukholman kaupunginkirkossa”. Hän perusti tuomiorovastin viran Turun tuomiokirkkoon ja antoi kirkolle ”monia kalliita teologiaa ja kanonista oikeutta käsitteleviä teoksia sekä useita alttarivaatteita”. Lopuksi Juusten mainitsee, että Hemming ”julistettiin autuaaksi Herran vuonna 1514”. (s. 43)

Kuten tiedetään, autuaan Hemmingin pyhäksijulistamisprosessi oli jo meneillään, kun Kustaa Vaasan kirkkopoliittinen reformaatio keskeytti sen. Kun Hemmingin autuaaksijulistamisesta on nyt kulunut 500 vuotta, katolinen kirkko Suomessa on elvyttämässä Hemmingin kunnioitusta ja haluaisi saatta kanonisointiprosessin päätökseen. Asiasta on kirjoitettu mm. TS:ssä, hankkeella on FB-ryhmä, ja Hemmingillä on jo oma leivoksensakin.

Maunu Olavinpoika (Tavast)

Ylivoimaisesti pisimmän kuvauksen saa osakseen ”Herra Maunu Olavinpoika”, joka tunnetaan myös nimillä Magnus Olai, Maunu Tavast, Maunu II Tavast ja Magnus II Tavast - rakkaalla piispalla on monta nimeä. ”Hän oli Prahan yliopiston maisteri”, hänet ”vihittiin virkaansa Roomassa pyhän Katariinan kirkossa”, ja hän kävi paluumatkalla ”kuninkaan luona, joka otti hänet kunnioittavasti vastaan”. (s. 44-45)

Maunu perusti tuomiokirkkoon Pyhän Ruumiin kappelin, koristi alttarin ja teetti sille ”erittäin kallisarvoisen monstranssin”. Piispa ”mietiskeli hartaasti Kristuksen kärsimystä” ja johti henkilökohtaisesti kappelissaan ”joka päivä hartaasti huomenveisut, ilta- ja yöpalvelukset, eikä hän milloinkaan (…) antanut kappalaistensa lyödä laimin messun laulamista”. Maunu lausui hetkipalvelukset ja rukoukset ”hyvin arvokkaasti ja hartaasti”. (s. 45)

Seuraavaksi Juusten mainitsee Maunu Olavinpojan suoraan tai välillisesti perustamia kappeleita, prebendoja (palkkatiloja) ynnä muita projekteja kuten piispantalon ja Kuusiston linnan rakennusprojektit. Sitten hän kertoo Maunun tuoneen birgittalaismunkkeja ja -nunnia Vadstenasta Naantaliin, jonne hän rakennutti heille luostarin. Tuomiokirkossa Maunu määräsi pidettäväksi erityisiä messuja aamuruskosta päämessuun saakka. (s. 45-47)

Turun tuomiokirkko paloi vuonna 1429, ”mutta se korjattiin nopeasti hänen elinaikanaan entistä paremmaksi”. Piispa Maunu teki myös pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja ”hankki tuomiokirkon käyttöön monia teologisia ja lainopillisia kirjoja”. Hänen aikanaan ja toimestaan myös ”pyhän Henrikin pää ja käsivarret päällystettiin hopealla”. Piispa Maunua kohdeltiin ”kuin kuninkaallista majesteettia” ja ylimykset pitivät häntä ”uutena Joosefina”. (s. 47)

Maunu Tavastin ansiosta ”erittäin raskasta ja sietämätöntä kuninkaan veroa alennettiin kolmanneksella koko Turun hiippakunnassa”, ja hänen toimestaan suomalaiset saivat ”muiden hiippakuntien tavoin täyden oikeuden ottaa osaa Ruotsin kuninkaan vaaliin”. Maunu onnistui myös tyynnyttämään neuvoillaan ja ehotuksillaan ”Satakunnassa puhjenneet hyvin vaaralliset kapinaliikkeet”. (s. 48)

On hämmästyttävää, kuinka arvostavasti luterilainen Paavali Juusten kirjoittaa katolisesta piispa Maunusta - teksti alkaa loppua kohden kuulostaa suorastaan pyhimyselämäkerralta:

”Hän elätti köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja kaikissa taloissaan kristittyjen kymmenyksillä ja omilla tuloillaan. Minun ei ole helppo sanoa, kuinka paljon hyvää hän teki ei ainoastaan yksityisesti sukulaisilleen ja ystävilleen, vaan myös yleensä ja yhteisesti kaikille. Hän vietti kunniallista, puhdasta ja hyvin kohtuullista elämää. Hänen kuuluisa nimenä ja ylistettävä maineensa levisi suurenmoisesti ja kunniaa tuottaen ei ainoastaan hänen omaan hiippakuntaansa ja sen naapuruuteen, vaan myös venäläisten ja monien kaukaisten kansojen keskuuteen. (…) Turun tuomiokirkossa ei ole koskaan autuaan Henrik piispan jälkeen ollut autuaan Hemmingin eikä hänen kaltaisiaan, jotka aikoinaan ovat suorittaneet niin monia ja niin suuria kiitettäviä tekoja.” (s. 48)

Johdettuaan Turun hiippakuntaa 38 vuotta - pidempään kuin kukaan on koskaan ollut Rooman piispana - Maunu Olavinpoika luopui piispanvirastaan 93-vuotiaana (!). Elettyään tämän jälkeen vielä kaksi vuotta hän kuoli vuonna 1452, ”ja hän lepää Herran nimeen haudattuna Kristuksen Ruumiin kuorissa, suoraan keskellä alttarin portaiden edessä”. (s. 48-49)

Olavista ”suunnattomaan siunaukseen”

Maunua seurasi hänen sisarenpoikansa Olavi, ”Pariisin maisteri”, joka oli toiminut jopa ”Pariisin yliopiston rehtorina, etiikan lehtorina sekä yliopiston opettajana”. Pariisilaiset pitivät häntä ”suuressa arvossa”, hän oli ”erittäin oppinut kaikissa tieteissä, erittäin harkitsevainen käytännön toimissa sekä erinomainen puhuja”. (s. 49)

Olavi vihittiin piispanvirkaan Roomassa juhlavuotena 1450. Kahdeksan vuotta myöhemmin Turun kaupunki paloi salaman syttyttämänä, ja kaksi vuotta tämän jälkeen piispa jo ”astui kaiken lihan tielle” eli kuoli. Hänet haudattiin edeltäjänsä Maunun viereen. Olavin seuraajan Konrad Bitzin kaudella rakennettiin Olavinlinna ja ”useita kivikirkkoja eri puolille hiippakuntaa”. (s. 49-50)

Konradia seurasi kolmas Maunu-niminen piispa, tällä kertaa Maunu (Niilonpoika) Särkilahti, ”Pariisin maisteri”. Hänkin ”osoitti laupeutta köyhille ja jakoi usein omin käsin heille almuja”. Lisäksi hän ”näki paljon vaivaa papiston reformoimiseksi ja alistui moniin vaikeuksiin puolustaessaan kirkon ja papiston vapautta”. (s. 50-51)

Skippaan Lauri Suurpään ja Johannes Olavinpojan, joiden tarinat Juusten vielä kertoo ”seuraten vanhoja asiakirjoja” niin kuin aiempienkin piispojen tapauksissa. Näiden jälkeen hän ottaa mukaan ”muutakin” eli oman aikansa muistitietoa ja dokumentaatiota. Tulemme katolisen ajan loppuun ja reformaation alkuun.

Suomen eli Turun hiippakunnan 23. piispa ja samalla viimeinen katolisen ajan piispa oli Arvid Kurki. Juusten ei yllättäen tunne hänen elämäkertaansa ja sivuuttaa sen käytännössä kokonaan. Juusten kertoo kuitenkin, että kun Severin Norby ryösti Turun vuonna 1522, Arvid lähti Pohjanmaalle vihollista pakoon ja astui Närpiössä laivaan purjehtiakseen Ruotsiin, ”mutta hukkui ankarassa myrskyssä”. (s. 54-55)

Tämän jälkeen piispanistuin oli vapaana lähes kuusi vuotta, jona aikana ensin Jöns Västgöte ja sitten ”electus” (eli piispaksi valittu muttei vihitty) Eerik kantoi piispan tuloja. Jälkimmäisellä oli apunaan eräs (alankomaalainen vihkipiispa) Vincentius, ”joka konfirmoi ihmisiä krismalla muiden piispojen tapaan”. (s. 55)

Tässä vaiheessa Juusten ei voi olla mainitsematta ”erityistä ja suunnatonta Jumalan siunausta” nimeltä Martti Luther, joka alkoi vuonna 1518 ”vastustaa paavillisia aneita ja muita evankelisen opin vastaisia erehdyksiä”. Hän pysyi tässä ”pyhässä kutsumuksessa aina vuoteen 1546”, jolloin hän kuoli jätettyään jälkeensä ”useita teoksia, joissa voimakkaasti selitetään paavillisesta kuonasta puhdistettua profeetallista ja apostolista oppia”. (s. 55)

Nyt Juustenin Wittenbergissä opittu luterilaisuus tulee selvästi näkyviin. Wittenbergiläisten joukosta Suomeen tuli ensimmäisenä ”maisteri Pietari Särkilahti, joka opetti ahkerasti kouluissa ja Turun tuomiokirkossa kehottaen vakavasti puhdistamaan evankeliumin opin paavillisesta epäjumalanpalvonnasta”. (s. 55)

Martti Skytte: dominikaanipiispa luterilaistuvassa kirkossa

Seuraavat kaksi piispaa saavat edellisestä poiketen hyvinkin tarkan esittelyn (n. 3 sivua kumpikin), ja he ansaitsevat erityisen huomion myös tällä blogilla. ”Kunnianarvoisa isä herra Martti Skytte” ja ”maisteri Mikael Agricola” ovat mielenkiintoisimpia nimiä Suomen katolis-luterilaisessa historiassa, ratkaisevia lenkkejä katolisen keskiajan ja luterilaisen Suomen välillä.

Ennen kutsuaan Turun piispan virkaan Martti Skytte oli Sigtunan dominikaaniluostarin ”ja koko saarnaajaveljestön vikaari” ja johti ”kauan aikaa kiitettävästi tätä sääntökuntaa”. Hänet tunnettiin ”suuresta hurskaudestaan, kohtuullisuudestaan, lempeydestään ja puhtaasta elämästään”. Skytte nousee Maunu Tavastin rinnalle Juustenin suuresti ylistämänä piispana, joka ”rakasti kristillistä uskoa ja edisti oikeaa jumalanpalvelusta”. (s. 56)

On erityisen mielenkiintoista, kuinka luterilainen Juusten ihailee katoliseen sääntökuntaan kuulunutta piispaa senkin jälkeen, kun hän on puhunut paavillisista erheistä ja epäjumalanpalvonnasta. Juusten ei pidä Skytten hyviä tekoja (mm. perjantaisin köyhille ”viisi tai kuusi markkaa”) turhina pyrkimyksinä vaan arvostaa niitä: hän oli ”kaikissa hyveissä toisille loistavana esimerkkinä elämänsä loppuun saakka”. (s. 56)

Skytte kannusti humanististen tieteiden ja teologian opiskelua, ja hänen toimestaan useita suomalaisia (mm. Mikael Agricola ja Paavali Juusten) lähetettiin ”ulkomaisiin yliopistoihin” eli Wittenbergiin. Mutta Skytten aikana papiston asema alkoi ”muuttua, vähentyä ja taantua, kunnes se sai lopulta aivan toisen muodon”. Pappien oli maksettava veroa ”kuninkaan kassaan”, ja pikku hiljaa ”kaikki maatilat ja tulot joutuivat kruunulle”. (s. 57)

Piispa Martin aikana (1528-1550) ”paavinvalta sortui koko Suomessa, yksityiset ja nurkkamessut lakkautettiin, vihkivesi loppui samoin kuin tuhkan ja palmujen vihkiminen, kirkkolaulua muutettiin ja korjattiin”, ja Turun tuomiokirkossa toimitettiin ensimmäinen ruotsinkielinen messu. ”Paavillinen öljy ja krisma loppui vuoden 1540 tienoilla.” Dominikaaniluostari paloi vuonna 1537, ja sen munkeista tuli seurakuntapappeja. (s. 58)

On huomattava, kuinka Juusten kuvaa reformaation toteutumista Suomessa. Olettaisimme hänen ehkä puhuvan vanhurskauttamisesta (sola fide), raamattuperiaatteesta (sola scriptura), Marian ja pyhimysten palvonnan poistamisesta, aneiden ja kiirastulen lopusta, sakramenttien vähentämisestä kahteen. Juusten mainitsee kuitenkin vain joitain liturgisia uudistuksia ja pappien tuloja koskevia muutoksia.

Monet reformatoriset muutokset toteutettiin ylhäältäpäin kuninkaan käskystä eikä suinkaan Martti-piispan toiveesta. Juusten kirjoittaakin ymmärtävästi, että vanha piispa joutui näkemään ”suuria muutoksia papistoa koskevissa asioissa, joita hän oli nuoruudessaan tietänyt kauan aikaa kunnioituksella noudatetun koko kristikunnassa”. (s. 58)

Juusten päättää Skytten elämäkerran kunnioittavasti ja myötämielisesti: ”Kunnianarvoisa isä Kristuksessa herra Martti eli vuoden 1550 loppuun. Silloin hän iän ja huolien murtamana (…) nukkui Herrassa joulukuun 30. päivän iltana yhdeksännen ja kymmenennen tunnin välillä, ja hänet haudattiin Kristuksen Ruumiin kuorin eteläreunaan kuparilaatan alle.” (s. 58)

Mikael Agricola: luterilaisen Suomen paavilliset avajaiset

Juusten kirjoittaa, että ”kunnianarvoisa isä herra piispa Martti” otti Mikael Agricolan Turussa ensin kirjurikseen. Mikael oli omaksunut ”oikean apostolisen opin alkeita maisteri Pietari Särkilahden opetuksesta ja saarnoista”, joten hänet vihittiin papiksi. Hänet lähetettiin saamaan lisäoppia Wittenbergiin, mistä palattuaan hänestä tehtiin Turun koulun rehtori. (s. 59)

Tänä kymmenvuotisena kautena Agricola julkaisi suomenkielisen rukouskirjan, ”joka päivittäin kuluu kaikkien suomalaisten käsissä”, ja Uuden testamentin suomennoksen ”suureksi hyödyksi Suomen kirkolle”. Tämän jälkeen Agricola jatkoi piispa Skytten neuvonantajana ja hoiti tämän vanhetessa joskus piispantarkastuksiakin. (s. 59)

Skytten jälkeen piispanistuin oli vapaana vuoteen 1554 saakka, jolloin Agricola, Juusten ja muutama muu lähtivät Kustaa Vaasan puheille. Siellä kuningas sanoi, ”ettei Ruotsin tuomiokirkkojen prelaattien enää ollut tarpeen käydä Rooman kuuriassa saadakseen vahvistuksen piispanvirkaan, koska tämä oikeus oli jo Hänen Majesteetillaan kotona Ruotsissa”. (s. 60)

Tämä on tietysti katolisesta näkökulmasta ongelmallista: vihkimys ilman paavin lupaa on laiton ja skismaattinen. Toisaalta miesten suostumus on ymmärrettävissä: kuningasta piti kunnioittaa (Room. 13), paavius oli korruptoitunut, idän kirkotkin elivät erossa paavista, ja kirkko Suomessa jatkoi/jatkaisi elämäänsä näennäisesti vanhaan tapaan riippumatta siitä, tulisiko paperiin Rooman paavin vai Ruotsin kuninkaan nimi.

Näin ollen olisi väärin sanoa, että Agricola ja kumppanit olisivat perustaneet Suomeen uuden kirkon. Voidaan kylläkin sanoa, että Kustaa Vaasan takia kirkko Ruotsissa ja Suomessa ajautui ulos universaalin kirkon täydestä yhteydestä. Silti se jatkoi matkaansa: Agricola vihittiin Turun piispaksi ja Juusten Viipurin piispaksi. ”Kättenpäällepanon ja vahvistuksen saimme Strängnäsin piispa Botvidilta” (s. 61).

Agricola ei hirveästi tykännyt siitä, että Kustaa Vaasa ”näki hyväksi, että Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan”. Agricola protestoi eleellä, joka kaikessa ironisuudessaan inspiroi meitä ekumeniaan: ”maisteri Mikael (…) toimitti hiippa päässään niin sanotun piispanmessun pyhän Neitsyen syntymäjuhlana [8.9.]. Kun Kuninkaallinen Majesteetti sai tietää tästä, ei hän sietänyt sitä aivan tyynin mielin sen paavillisuuden takia.” (s. 61)

 

 

 

 

Explore posts in the same categories: Keskiajan Suomi, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Luther ja luterilaisuus

This entry was posted on 28.9.2015 at 07:17 and is filed under Keskiajan Suomi, Kirjaesittelyt ja -arviot, Kirkkohistoria, Luther ja luterilaisuus. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Autuas Hemming, Martti Skytte, Maunu Olavinpoika, Maunu Tavast, Mikael Agricola, Paavali Juusten, Piispainkronikka, Turun piispat

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.