Hyviä uutisia

Päätän kolmiosaisen Benedicta Idefelt -sarjani valikoituihin paloihin hänen kirjoistaan Viipurista Vatikaaniin (1983, VV), Päiväkirjani lehdiltä (PL, 1991), Mietteitä, muistelmia, musiikkia (MMM, 1994) ja Valo jota seurasin (2003, VJS). Samalla annan myös linkkejä muualla kirjoitettuihin juttuihin sisar Benedictasta: HS:n muistokirjoitus, tiivistelmä Benedictaa käsittelevästä gradusta, Ylen haastattelu ja Vantaan Laurin juttu sekä Temaatikon kirja-arvio (VV ja VJS).

PL on sisar Benedictan päiväkirja vuosilta 1988-1991 Roomasta, Sveitsistä, Saksasta ja Suomesta. MMM on kirja, jossa sisar Benedicta kuuntelee musiikkia ja kirjoittaa, mitä mieleen tulee. Musiikki inspiroi mietteitä ja muistelmia. VJS taas on hengellinen omaelämäkerta, joka käy läpi saman tarinan kuin VV mutta lyhyemmin ja enemmän sisäisen elämän näkökulmasta. Kaikkia kirjoja suosittelen, eniten kuitenkin omaelämäkertoja VV ja VJS. Mainittujen kirjojen lisäksi sisar Benedicta kirjoitti vielä kirjan paavi Johannes Paavali II:sta (WSOY 1989).

Benedictan teologia

Sisar Benedicta ei ollut varsinaisesti teologi, vaan pikemminkin taiteilija, opettaja ja kirjailija, mutta hän oli sekä suomalaiseksi että nunnaksikin harvinaisen hyvin perillä modernista katolisesta teologiasta. Benedicta paljastaa avoimesti joidenkin teologisten johtotähtiensä nimiä: ”Ajatuksiini ovat vaikuttaneet monet lukemani kirjat, etenkin Thomas Mertonin, Anthony de Mellon ja Hans Küngin teokset.” (MMM s. 8)

Lisää nimiä putoilee asiayhteydessä, jossa sisar käsittelee epäilyksiä. Itse asiassa sisar ei ollut koskaan epäillyt uskoaan ennen kuin osallistui eräälle teologian kurssille Brasiliassa: nyt luomiskertomukset vaikuttivat sadulta, Psalmeissa oli vihaisia tekstejä, Jeesus vaikutti välillä epäreilun julmalta, jne. Vastauksiakin onneksi oli tarjolla. Mutta se nimilista - ja samalla nerokas vastalääke epäilyksiin - tulee tässä:

”Joskus kun epäilykset nousevat mieleeni, sanon itselleni: Kylläpä olen viisas ihminen. Kaltaistani saa hakemalla hakea! Olen keksinyt, että se usko, johon miljardit ihmiset vuosituhansien aikana ovat uskoneet, onkin perätön. Olen älykkäämpi kuin esimerkiksi Karl Rahner, Teilhard de Chardin, Martin Buber, John Wesley, pyhä Franciscus, Thomas Merton, Hans Küng, vain muutamia teologeja luetellakseni. Tämä ajatus tavallisesti auttaa.” (VJS s. 83)

Kuten jo viime viikolla kävi ilmi, sisar Benedicta sijoittuu siis selvästi hieman progressiivisemman katolisuuden alueelle. Mainituista kirjailijoista neljä joutui ongelmiin Uskonopin kongregaation (tai sen edeltäjän Pyhän viraston) kanssa, yksi oli protestantti ja yksi juutalainen. Tämä ei tietenkään merkitse, etteivätkö kyseiset henkilöt olisi vaikuttaneet kirkon viralliseenkin oppiin. Lisäksi on hienoa, että suomalaisnainen lukee tämän tason juttuja.

Sisar korostaa kirjallisuuden merkitystä sisäiselle elämälle: ”En voi tarpeeksi ylistää sitä positiivista vaikutusta, joka hyvillä kirjoilla on ollut hengelliseen elämääni aina tähän päivään asti. Olen huomannut aivan konkreettisesti, miten rukouselämän tuoma ilo ja tarmo heikentyvät, jos ei pitkään aikaan lue mitään hengellistä kirjaa.” (VJS s. 29) Seuraavaksi käsitelläänkin sisar Benedictan hengellistä elämää.

Benedictan rukouselämä

VJS-elämäkerrassaan sisar Benedicta kuvaa rukouselämänsä kehittymistä. Ensin olivat valmiit suulliset rukoukset. Tämän tason kaikki oppinevat lapsina tai viimeistään rippikoulussa: Isä Meidän jne. Luostarissa sisar Benedicta rakastui kuitenkin uusiin rukouksen muotoihin, nimittäin sisäiseen, hiljaiseen, meditatiiviseen rukoukseen ja liturgiseen rukoukseen, messun lisäksi hetkipalvelukseen.

Jo tässä vaiheessa monet nykysuomalaiset putoavat valitettavasti kelkasta. Rukous jää opittujen iltarukousten tasolle eikä syvene siitä intiimimmäksi ajanvietoksi Jumalan kanssa eikä integroidu osaksi kirkon elämää. Jeesus opetti rukoilemaan Isä Meidän, mutta hän myös näytti esimerkkiä vetäytymällä välillä hiljaisuuteen Isän kanssa - ja varmasti myös osallistumalla liturgiseen rukoukseen.

Myös seuraavaa siirtymää sympatiseeraan kovasti. Sisar Benedicta kertoo, että toimistovirkailijana sodan aikana hänen rukouselämänsä oli näivettynyttä ja hänestä oli tullut hermostunut, äkäinen ja epäystävällinen ihminen. Tuolloin hänet pelastivat lyhyet rukoukset, niin sanonut rukoushuudahdukset tai -huokaukset, kuten ”Herra, armahda”, ”Tule, Pyhä Henki”, ”Jumalani, rakastan sinua”, ”Kiitos, Jeesus” tms.

Uusi rukoustyyli oli toteutettavissa sodan ja töiden keskellä, ja se onnistui rauhoittamaan ja muuttamaan sisar Benedictan. Usein toistetut lyhyet rukoukset auttoivat tiedostamaan Jumalan jatkuvan läsnäolon, ja hermostuneisuus katosi vähitellen. (VJS s. 35-36)

Seuraava ja viimeinen käännekohta Benedictan rukouselämässä on itselleni vielä aivan vieras ja ehkä jopa hieman epäilyttävä. Se on nimittäin zen-meditaation löytäminen Roomassa vuonna 1973, kun sisar osallistui 75-vuotiaan jesuiittaisä Lassallen zen-retriittiin. Retriitin ohjelma näytti ”keskitysleirin päiväohjelmalta” (VJS s. 157): ei puhetta, seitsemän puolen tunnin meditaatiota päivässä, vain kolmannes normaalista ruuasta…

Kolmannen päivän ensimmäinen meditaatio klo 6 aamulla muodostui ratkaisevaksi:

”Oletin, että olin juuri tehnyt neljännen kymmenestä asiaankuuluvasta syvästä hengenvedosta, kun herätyskello soi. Ajattelin, että isä Lasallen tuli meitä sääli särkevien jalkojemme takia ja näin hän antoi meidän mietiskellä vain pari minuuttia. Katsoin kelloa ja huomasin, että oli kulunut puoli tuntia siitä, kun istuuduin lattialle. Säikähdin ja luulin menettäneeni järkeni. Myöhemmin sain selityksen, jonka mukaan tällaista tapahtuu usein zen-mietiskelyssä.” (VV s. 256)

Neljäkymmentäyhdeksän sanatonta meditaatiota muuttivat sisar Benedictan rukouselämän. Benedicta käyttää zen-meditaatiosta mieluummin sanaa sanaton tai kohteeton mietiskely. Epäilyksiä herättää sana ”kohteeton”. Miksi kohteeton? Sisar vastaa: ”Koska emme koskaan voi tehdä oikeaa kuvaa Jumalasta.” (VJS s. 158) Isä Lassallea siteeraten sisar lieventää ehkä hieman zeniin kohdistuvia kristillisiä ennakkoluuloja:

”Me käytämme vain samaa mietiskelyn menetelmää kuin zen-buddhalaiset. Emme omaksu mitään muuta heidän uskonnostaan. Meditaatiossamme ei ole ajatuksia eikä käsitteitä, sen tähden se sopii kenelle tahansa. Ihminen haluaa vain kokea todellisuuden, absoluutin, ja sitä ei voi kokea käsitteiden avulla. Se on koettava sisimmässä, ja kun sen on kokenut, sitä ei voi pukea sanoiksi. Vain sen verran voi sanoa, että tuollaisen kokemuksen seurauksena on suuri ilo ja suuri varmuus.” (PL s. 205)

Tästä olisi mielenkiintoista keskustella jonkun ”sisäpiiriläisen” kanssa enemmänkin (käsittääkseni sisar Benedicta jätti jälkeensä jonkinlaisen zen-piirin, joka meditoi joskus Henrikin katedraalissa), mutta joka tapauksessa isä Lassalle teki sisar Benedictaan lähtemättömän vaikutuksen: ”Hänestä säteili melkein ylimaallinen varmuus ja rauha.” (PL s. 206)

Zen-meditaatio ei sulje pois muita rukousmuotoja, eikä se myöskään ole itsensä pelastamisen vaan hengellisen kasvun keino. (VJS 164-167) ”Pääasia on, että rakkautemme kasvaa.” (VJS 165)

Kansanhurskaus ja illuusiot

Entä sitten kansanhurskaus, joka on niin tavallista Brasiliassa ja muuallakin katolisessa maailmassa? Ruusukot, litaniat, novenat, pyhäinjäännökset, pyhiinvaellukset, patsaat yms? Sisar Benedicta edustaa mielestäni täydellistä esimerkkiä siitä, miten suomalainen katolilainen tällaiseen suhtautuu. Lähestyn asiaa esimerkin avulla.

Päiväkirjassaan sisar kertoo, kuinka erääseen pyhiinvaelluspaikkaan, jossa hän oli messussa, saapui kuusi linja-autollista vammaisia. ”Ensimmäinen ajatukseni oli: Miksi heidät tuodaan tänne vuoristoon (…), missä on muka ihmeitätekevä Jumalan äidin kuva? Eikö ole väärin antaa heille turhaa parantumisen toivoa ja vielä tällä kyseenalaisella tavalla, ihmeitätekevän patsaan kautta? Ikään kuin ihmiskäden tekemä patsas voisi parantaa.” (PL s. 82)

Sitten sisar pohtii asiaa enemmän. Onko kyseessä kirkon tai matkatoimiston yritys rikastua? Kuka tästä hyötyy? Loppupäätelmä kuuluu:

”Kaikesta päätellen sittenkin toivioretkeläiset itse. Jos katson vain tätä tämänpäiväistä joukkoa, ymmärrän miksi kirkko hyväksyy toivioretket. He tulevat vaivalloisesti, kärsimyksen leimaamina, mutta olen tuntevinani odotuksen ja toivon värinää ilmassa. Nämä ihmiset eivät ole skeptikkoja, epäilijöitä. Heidän uskonsa on sitä laatua, joka voi siirtää vuoria. Useimmat heistä ovat päivät pitkät joko vuoteessa tai pyörätuolissa (…). Miksi meidän tulisi kieltää heiltä tämä ilon ja toivon hetki? Vain senkö takia, että oma uskomme on niin heikko tai olematon?” (PL s. 83)

Toisaalla sisar pohtii, ettei hänellä ole oikeutta vaatia kuumia amerikkalaisia omaksumaan kylmiä suomalaisia uskonnonharjoituksen tapoja: he eivät voi istua kädet ristissä ja kuunnella sanaa, heidän on saatava koskea, liikkua, ilmaista itseään (MMM s. 126). Summa summarum: voimme suomalaisina katolilaisina ottaa kriittistä etäisyyttä kansanhurskauteen, mutta samalla voimme antaa sen olla ja ehkä jopa antaa sille ymmärrystä ja arvoa.

Eräs luterilainen pappi kerran sanoi, että jos katolista kansanhurskautta kritisoidaan, niin sitten voisi kritisoida myös sitä luterilaista ”kansanhurskautta”, että kirkossa ei käydä. Toki tällainen ”kansanhurskaus” pätee katolisuuteenkin: on paljon niitä, jotka uskovat mutteivät osallistu syystä tai toisesta aktiivisesti kirkon liturgiseen elämään. Miten tällaisten sielujen käy? Sisar Benedicta kertoo kauniin tarinan koulutoveristaan Erkistä:

”Terminaalihoitopäätös. (…) Emme ole tavanneet 60 vuoteen. (…) Erkin rauhallisuus teki minuun suuren vaikutuksen. Hän tiesi, että edessä oli enää vain vähän aikaa. (…) Erkki kävi harvoin kirkossa, koska hän oli luonteeltaan ujo ja pelkäsi ihmisten paljoutta kirkossa. Hän ei kuitenkaan katkaissut välejään kirkkoon, vaan kävi silloin tällöin messussa. (…) Erkki oli toivonut saavansa puhua papin kanssa. (…) Hän sai sairaiden sakramentin ja ehtoollisen ja oli siitä onnellinen. Seuraavana päivänä Erkki sanoi iloisena hoitajalle, josta kovasti piti: ’Tänään on kaunis aurinkoinen syyspäivä. Minä lähden tänään.’ Erkki kuoli saman päivän iltana hymyillen. Hän oli tajuissaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Hoitaja sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt kenenkään lähtevän noin onnellisena. Erkin viimeiset hetket vaikuttivat minuun syvästi. Näin, miten aivan tavallinen ihminen, ei mikään erikoisen hurskas kristitty, julisti vielä viime hetkellään uskon mahtavasta voimasta. Tuollaista kuolemaa voisi odottaa ennemminkin ihmiseltä, joka on elänyt koko elämänsä hartaana kristittynä. Mutta Erkki oli säilyttänyt lapsena saadun uskonsa ja yhteyden kirkkoonsa. Se antoi hänelle voimaa viimeisinä hetkinä.” (VJS s. 185-187)

Joskus sisar Benedicta yrittää kirjoissaan jonkinlaisia teologisia tai uskonnonfilosofisia ”argumentteja”. Niissä sisar ei ole kovin vahvoilla, vaikka ehkä asioihin perehtymätön lukija saattaakin saada niistä ajateltavaa. Sen sijaan tykkään erinomaisen paljon sisaren ns. ”illuusioargumentista”, jonka hän esittää kahdenkin kirjansa päätteeksi. Siihen on hyvä päättää tämä sarja sisar Benedictan, suuren suomalaisen katolilaisen muistoksi:

”Jörn Donner sanoo kirjassaan Isä ja poika, että ihminen tarvitsee illuusioita. Tulkitsin, että hän tarkoittaa illuusiolla uskontoa.

Ajatukseni palasivat siihen aikaan jolloin ’illuusio’ - lue uskonto - valtasi minut. Olin kahdeksantoista, en hullumman näköinen. (…) Rakastin elämää, rakastin koko maailmaa. Olin joskus pakahtua onnesta. Sitten, kuin salamana, iloisessa tanssisalissa, tuli kutsu luostariin, kutsu syvempään, totaaliseen Jumalan rakkauteen. En käsitä, miksi olisin juuri silloin tarvinnut tällaista ’illuusiota’, kun sydämeni oli tulvillaan onnea ja rakastetun läheisyyttä. Vastasin tuohon kutsuun pitkän ja kipeän harkinnan jälkeen ja olen palvellut tätä ’illuusiota’ viisikymmentä vuotta, täysin vapaaehtoisesti eikä se ole koskaan pettänyt minua. (…)

Jos olen todella käyttänyt koko elämäni ns. illuusion palvelukseen, voin vain suositella sitä toisillekin. En ole nähnyt, kuullut tai lukenut mitään mikä tekisi ihmisen onnellisemmaksi, aloitekykyisemmäksi ja vapaammaksi.” (PL s. 231-232)

”Jos tällainen mystiikka on harhakuva, niin se ainakin tekee uskovistaan molemmin jaloin maan pinnalla seisovia, oikeudenmukaisuutta ja ekumeniaa rakastavia ihmisiä. Heidän ainoa syntinsä on rakastaa ja ylistää Jumalaa lähes hulluuteen asti. Tuskin voimme pitää Franciscus Assisilaista, Pyhää Birgittaa tai Äiti Teresaa harhaluulojen tai joukkohysterian uhreina. Itse eläisin mieluummin tällaisen ’harhakuvan’ kannustamassa maailmassa kuin sotaan, ahneuteen, huumeisiin ja kaikkien himojen tyydyttämiseen yllyttävässä yhteiskunnassa.” (VJS 172)

This entry was posted on 21.9.2015 at 06:30 and is filed under Kirjaesittelyt ja -arviot, Suomalainen katolisuus, Teologia. You can subscribe via RSS 2.0 feed to this post's comments.

Avainsanat: Benedicta Idefet, hengellisyys, Jumalharha, rukous, zen