Räisäsen raamattutieto

Käytännöllisistä ja ajankäytöllisistä syistä (mm. kirjaston eräpäivät ja viikonmittainen pyhiinvaellus Turusta Köyliöön) jouduin viime viikolla tekemään Heikki Räisäsen tuotannon esittelyssä hypyn 1990-luvulle ja Uuteen uskoon, mutta nyt pääsen palaamaan 1970-1980-lukujen tuotannon pariin.

Räisäsen toisena varhaiskauden klassikkona Miten ymmärrän Raamattua oikein -kirjan rinnalla voidaan pitää yhdessä Esko Saarisen kanssa kirjoitettua lyhyttä opusta nimeltä Raamattutieto (vuodelta 1978, käytössäni on Otavan julkaisema 5. painos vuodelta 1995, jossa on 205 melko pienikokoista sivua). Viittaan tästedes kirjan tekijänä vain Räisäseen, jonka oletan allekirjoittavan (tai ainakin allekirjoittaneen) kirjan koko sisällön.

Muistelmissaan (s. 227-232) Räisänen kertoo, että HS ilmoitti hänestä tulleen julkisuuden henkilön talvella 1983, kun piispainkokous oli katsonut, ettei tämä kirja täytä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen vaatimuksia. Teoksesta ei tullut lukion oppikirjaa, mutta se päätyi vuosiksi teologisen tiedekunnan pääsykoekirjaksi ja yleisen teologian eksegetiikan oppikirjaksi.

Raamattutiedon lukijalle suunnatuissa alkusanoissa kirjoittajat viittaavat historiallista raamatuntutkimusta kohtaan koettuun pelkoon ja ilmoittavat tavoitteekseen ”rakentaa siltaa tutkimuksen ja ’kentän’ välille”. Julkilausuttu intentio on siis ”rakentava” eikä ”repivä”, ja nähtävissä on jälleen konkreettisia havaintoja korostava tendenssi:

”Erityisen tärkeänä olemme pitäneet konkreettisten näytteiden esittämistä niistä havainnoista, joille tutkimuksen olettamukset ja päätelmät rakentuvat. Raamtunlukijalla on oikeus tietää, miten tutkimus tuloksiinsa tulee.” (s. 5)

Kirjan eduksi laskettava, että se tarjoaa käsittelemistään aiheista kirjallisuusluettelon, jonka avulla lukija voi halutessaan päästä pidemmälle täydentävien näkökulmien ääreelle. Tänään mainittu kirjallisuus on toki pääosin vanhentunutta, mutta ko. luettelot ovat arvokkaita ainakin suomalaisesta teologianhistoriasta kiinnostuneelle.

Kritiikkinä voisi ehkä sanoa, ettei kirja taida aina hirveän hyvin onnistua julkilausutun intentionsa toteuttamisessa. Lukija törmää moniin ongelmiin, maa teologian ja historian (t. uskon ja tiedon) välillä alkaa rakoilla, eikä kuilun ylle ilmesty siltaa vaan korkeintaan muutama ohuehko köysi. Kirja esittää myös lukuisia väitteitä, joita ei sen tarkemmin perustella havainnoilla, jotka moiseen päättelyyn ovat johtaneet.

Seuraavan kirjaesittelyn tarkoituksena on tehdä tunnetuksi jotain siitä eksegeettisestä perustietämyksestä, jota Helsingin yliopistossa on vuosien varrella opetettu ja josta suuri osa kuuluu teologiseen yleissivistykseen. Samalla havainnollistetaan joitain Räisäselle tyypillisiä korostuksia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta en hirveästi lähde keskustelemaan itse asioista; sitä varten pitäisi tutustua tarkemmin vaihtoehtoisiin eksegeettisiin perusteoksiin.

Vanha testamentti ja sen historia

Vanhan testamentin (VT) esittelyssä käy ilmi mm. juutalaisen ja kristillisen kirjojen laskutavan ja järjestyksen erot, kaanonin muotoutuminen sekä ns. apokryfikirjojen eli deuterokanonisten kirjojen häilyvä asema. ”Luterilainen kirkko ei ole ottanut periaatteellista kantaa. (…) Useimmista suomalaisista raamattulaitoksista apokryfikirjat puuttuvat, mutta täydelliseen kirkkoraamattuun ne sisältyvät.” (s. 13)

Toisessa luvussa selitetään, että Vanhan testamentin heprealainen konsonanttiteksti ”on todella säilynyt lähes muuttumattomana” - 1940-50-luvuilla Qumranista tehdyt tekstilöydöt esikristilliseltä ajalta ”poikkeavat vain vähän keskiaikaisista käsikirjoituksista”, jotka olivat sitä ennen vanhimmat tunnetut VT:n käsikirjoitukset. (s. 16) Mistään radikaalista korruptiosta ei siis voi puhua, joskaan ei täydellisestä muuttumattomuudestakaan.

Jo ennen ajanlaskumme alkua VT käännettiin kreikaksi, jolloin syntyi ns. Septuaginta. Septuagintan teksti perustuu osin erilaiseen hepreankieliseen pohjatekstiin kuin nykyisin tuntemamme, mikä kertoo VT:n kirjoista liikkuneen alun perin jonkin verran toisistaan poikkeavia versioita. (s. 18) Jo tämä ennakoi sanainspiraatio-opin mahdottomuutta, joka lausutaan julki voimakkaasti kirjan lopussa (s. 178).

Esimerkkinä heprealaisen ja kreikkalaisen VT:n eroista annetaan vaikutus- tai tulkintahistorian näkökulmasta merkittävä (mutta samalla mahdollisimman arkaluontoinen ja ehkä turhan provosoiva) esimerkki Jes. 7:14:n sanasta (”nuori nainen/neitsyt”). Lyhyt Matt. 1:23:n problematisointi on hieman yksioikoinen eikä kovin ”siltoja rakentava”; paremman käsittelyn voi lukea vaikka Ratzingerin Jeesus-trilogian viimeisestä osasta.

Kolmannessa luvussa annetaan kuvaus Israelin vaiheista ilman VT:ssä esiintyvää teologista tulkintaa. Niinpä Kanaanin maahan tunkeutui 1400-1200-luvuilla eKr. useina aaltoina paimentolaisheimoja idästä ja pohjoisesta. Ne pääsivät maan herroiksi, solmivat keskenään liittoja ja yhdistyivät lopulta n. vuonna 1000 eKr. kuningaskunnaksi. ”Näin oli syntynyt kansa, joka nimitti itseään Israeliksi.” (s. 21)

Paimentolaisheimot toivat autiomaasta omat perimätietonsa, mutta he omaksuivat myös kanaanilaisen luonnonuskonnon piirteitä (”uhrikukkulat” sekä lainsäädäntöä ja tarustoa, tosin yhteisen Jahve-uskon näkökulmasta uudelleentulkittuna). 500-luvulta alkaen pakkosiirtolaisuuden jälkeen VT:n uskonnossa alkavat näkyä myös persialaiset ja hellenistiset vaikutteet. (s. 24)

Israelin historian lähteistä Räisänen toteaa, että Kuningasten kirjojen kuvaus ”on historiallisesti varsin luotettava”, vaikka sitä hallitseekin uskonnollinen eikä puolueeton näkökulma. Israelin historia on ”suhteellisen hyvin kartoitettavissa noin vuodesta 1000 eKr. eteenpäin”, tosin 200-300-luvuilla on aukko. (s. 26)

Aika ennen kuningasaikaa eli 1000 eKr. on sen sijaan vaikeampi: Joosuan kirjassa ilmaistua ”israelilaisten käsitystä omasta menneisyydestään ei historiantutkimus ole voinut omaksua”, sillä eräät VT:n kohdat paljastavat, että ”heimoja oli enemmän kuin kaksitoista ja etteivät ne onnistuneet valloittamaan läheskään kaikkia Kanaanin kaupunkeja (Tuom. 1)” (s. 26).

 Vanhan testamentin kirjat

Viiden Mooseksen kirjan eli Pentateukin kirjoittaja ei voi olla Mooses, ”sillä kirjat edellyttävät monin paikoin paljon myöhäisempää tilannetta” (s. 29). Kirjat sisältävät eri-ikäistä ainesta, ja samasta kertomusaiheesta on välistä useita toisintoja niin, että kertomuksissa on myös usein sisäistä jännitystä.

Tutkimuksen todennäköisimpänä pitämän teorian mukaan 1.-4.Moos. muodostuu kolmesta alkuaan erillisestä lähteestä, 5. Moos. taas on oma kokonaisuutensa, joka kuuluu yhteen sitä seuraavien muiden ”deuteronomististen” historiakirjojen kanssa.

1-4 Moos:n kolme lähdettä tunnetaan nimillä Jahvisti, Elohisti ja Pappiskirja. Yhdistettyä lopputulosta on verrattu katedraaliin (Turun tuomiokirkko!), joka on ”eri aikakausien rakennustyylien sekoitus, mutta juuri sellaisena elävä todiste monien sukupolvien ponnistelusta Jumalan kunniaksi” (s. 31).

Räisäsen tarjoamat konkreettiset näytteet lähde-erittelystä alkavat vedenpaisumuskertomuksella (1. Moos. 6-8), joka sisältää kaksi erilaista tietoa arkkiin otettujen eläinten lukumäärästä: 1. yksi pari kutakin lajia tai 2. ”puhtaita” eläimiä seitsemän paria kutakin lajia, ”epäpuhtaita” yksi laji kutakin (7:2-3).

Toinen esimerkki ottaa esille kaksi luomiskertomusta, joiden välinen raja kulkee 1. Moos. 2:4:ssä. Kahden luomiskertomuksen ajatus lienee melko tunnettu, mutta harvemmin puhutaan siitä, että teoria johtaa myös erilaisiin antropologioihin: ”Pappiskirja ei puhu syntiinlankeemuksesta”, vaan siinä korostetaan ihmisen olevan ”Jumalan kuva”. Ajatukset voidaan toki yhdistää, mutta alun perin ne olisivat kuuluneet eri yhteyksiin. (s. 32)

Mooseksen kirjoihin sisältyvistä laeista osa palautuu Mooseksen aikaan, mutta osa edellyttää myöhäisempää aikakautta. 5. Moos. on nykyisessä muodossaan peräisin kuningas Joosuan 600-luvulla eKr. suorittaman jumalanpalvelusuudistuksen jälkeiseltä ajalta. Räisänen korostaa myös, että 5. Moos. ja juutalainen uskonto tunsivat kokemuksen jumalallisesta armosta, ”joka antaa ihmisille paljon enemmän kuin nämä ovat ansainneet” (s. 37).

5. Moos. kuuluu samaan kokonaisuuteen Joosuan, Tuomarien, Samuelin ja Kuningasten kirjojen kanssa, ja tätä kokonaisuutta nimitetään ”Deuteronomistiseksi historiateokseksi”. Se lienee koottu n. 550 eKr. Se on ”saarna”, joka pyrkii vastaamaan Jerusalemin hävityksen ongelmaan. Teos tulkitsee Israelin historiaa kausaalisesti: kun kansa tottelee Jahvea, se menestyy, kun se on tottelematon, seuraa onnettomuuksia. (s. 45)

Vielä tiukemmin samaa tulkintakaavaa soveltaa ns. ”Kronistinen historiateos”, johon kuuluvat Aikakirjat sekä Esran ja Nehemian kirjat. Teos on syntynyt 400-200 eKr. välillä, ja Esran toiminnasta alkaen Mooseksen lain määräysten pikkutarkka noudattaminen tuli vähitellen yhä keskeisemmäksi juutalaisuudessa. (s. 47) Joonan kirja taas sisältänee kritiikkiä Esran toimintaan liittynyttä kansallismielisyyttä kohtaan: Jumala voi suhtautua suopeasti muihinkin kansoihin. (s. 48)

Vastaavasti Raamatun sisältä löytyy kriittistä painiskelua kanonisen (deuteronomistis-kronistisen) syy-seuraus-ajattelun kanssa. Se ilmeinen tosiasia, että moni jumalaton menestyi elämässään, kun moni hurskas sai kärsiä, muodostui ongelmaksi, joka heijastuu mm. Jobin kirjassa ja Psalmeissa. (s. 48) Myös tänään ”maailmantilanteen tarkkailu saattaa johtaa ahdistavaan kyselyyn” siitä, missä Jumalan toiminta historiassa oikein näkyy (s. 49).

Profeettakirjoja esitellessään Räisänen nostaa esille erityisesti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. Aamokselta, Jesajalta ja Miikalta annetaan pitkiä tekstinäytteitä. Lisäksi käsitellään arkaa teemaa ennustuksista, joiden kristityt ovat nähneet toteutuneen Jeesuksessa (kuten Jes. 9).

Räisäsen mukaan Jesaja ei ajatellut kovin etäistä tulevaisuutta, vaan ennustus liittyy 700-luvun tilanteeseen ja sen ajan kuningasideologiaan. (s. 59-61) Luvattua paratiisin aikaa ei kuitenkaan kuulunut, jolloin odotus pikku hiljaa suuntautui yhä kauemmaksi tulevaisuuteen, ”lopun aikaan”. Kun kristityt näkivät lupausten täyttyneen Jeesuksessa, kuninkuus tulkittiin uudelleen: enää kyse ei ollut poliittisesta hallitsijasta vaan tuonpuoleisesta Herrasta. (s. 62)

Jeremia ennusti oikein Jerusalemin temppelin hävityksen (s. 63). Tässä käy ilmi, ettei Räisänen suinkaan tulkitse naturalistisen ennakkokäsityksen takia kaikkia Raamatun ennustuksia jälkeenpäin sepitetyiksi, niin kuin joskus väitetään. Lisäksi profeetta ennakoi jopa mm. Räisästä itseään; Jeremiaan sisäinen kamppailu näet ”enteilee aikakautta, jonka ihmistä perinteiset vastaukset uskonnollisiin kysymyksiin eivät tyydytä” (s. 64)!

Danielin kirjaa juutalaiset eivät lue ”profeettoihin” vaan ”kirjoituksiin”, mikä osaltaan viittaa myöhäiseen syntyaikaan. Sen sisällöstä voidaan päätellä, että se on peräisin 160-luvulta eKr: kirjan tiedot 500-luvun historiasta sisältävät monia virheitä, mutta mitä lähemmäksi 160-lukua tullaan, sitä tarkemmiksi ne käyvät. Danielin kirja ilmentää myös vainotilanteessa syntynyttä uutta ylösnousemususkoa, josta tuli sitten kristityille keskeinen käsitys. (s. 71-73)

Muista kirjoista Räisänen panee merkille Laulujen laulun seksuaalisesta rakkaudesta iloitsevan elämänmyönteisyyden, jonka myöhempi vertauskuvallinen tulkinta on tukahduttanut (s. 79), Sananlaskujen kirjan viisauden, jossa Israelin uskon erityispiirteet eivät näy juuri lainkaan (s. 82), Saarnaajan pohdinnat, jotka poikkeavat jyrkästi koko muusta VT:sta (s. 83) sekä Siirakin suuren elämänkokemuksen ja suosion Suomessa (s. 85).

Uusi testamentti

Alkuun Räisänen kertoo Uuden testamentin kaanonin rajanvedosta ja siitä, kuinka yksittäisillä kirkonmiehillä 300-400-lukujen vaihteessa oli joskus ratkaisevakin merkitys siinä, mitkä kirjat kaanoniin lopulta päätyivät. Lisäksi mainitaan, että tekstikritiikin eli käsikirjoitusvertailun johdosta uusimmissa raamatunkäännöksissä on jouduttu poistamaan eräitä jakeita tai panemaan niitä sulkeisiin (esim. Mark. 16:9-20; Joh. 7:53-8:11). (s. 91)

Räisänen korjaa joskus levitetyn väärinkäsityksen, jonka mukaan Qumranin tekstilöydöt veisivät meidät kristinuskon alkulähteille; tämä on totta ainoastaan siltä osin, että tekstit valaisevat kristinuskon synty-ympäristöä. Jeesuksen näkemykset poikkesivat selvästi Qumranin essealaisten uskomuksista (s. 99) Kirja antaa kuitenkin mielenkiintoisen tekstinäytteen essealaisesta hymnistä, jossa sanotaan mm. seuraavaa:

”Jumala lausuu minulle vanhurskaudessaan vapauttavan tuomion iankaikkisesti. (…) Laupeudessaan hän on vienyt minut lähelle itseään, armostaan hän minut vanhurskauttaa.”

Räisänen popularisoi täten ns. uutta perspektiiviä Jeesuksen ja Paavalin ajan juutalaisuuteen: puhe armosta muistuttaa läheisesti Paavalin julistusta, ero on vain siinä, että armon kokemus ajoi essealaisen entistä jyrkemmin noudattamaan Jumalan lakia. Kristitylle pelastuksen tajuaminen merkitsi vapautumista lakihenkisyydestä. (s. 101)

Evankeliumeista Räisänen sanoo, että ne eivät ole puolueettomia raportteja vaan ”saarnaa”, ja kullakin kirjoittajalla on omat erityiskorostuksensa, ”joissa heijastuvat hänen seurakuntansa tilanne ja teologia” (s. 105). Jeesuksen elämäkerran laatimisesta ei oltu kiinnostuneita, eikä Jeesuksen elämäkertaa voida kirjoittaa: evankeliumit eivät puhu mitään Jeesuksen sisäisestä kehityksestä (s. 106).

Synoptisten evankeliumien (Matteus-Markus-Luukas) vertailu osoittaa tuntuvia yhtäläisyyksiä mutta myös eroja. Vallitsevin teoria tämän selittämiseksi on ns. kaksilähdeteoria, jonka mukaan Matteus ja Luukas olisivat käyttäneet niitä vanhempaa Markusta ja sittemmin kadonnutta Logia- eli Q-lähdettä. Markuksen teksti ei ollut Matteukselle ja Luukkaalle niin koskematon, etteikö siihen olisi voinut tehdä muutoksia. (s. 107)

Evankeliumitutkimuksen pohjana on tekstilaitos, jossa synoptiset evankeliumit ovat rinnakkain. Räisänen antaa näyteteksteiksi mm. Matt. 12/Mark. 3/Luuk.8:aan sisältyvän tarinan Jeesuksesta ja hänen perheestään sekä Matt. 3:n ja Luuk. 3:n kuvaukset Johannes Kastajan saarnasta kiinnittäen huomiota niiden erilaisiin korostuksiin.

Ensin mainituista teksteistä tehdään seuraavia havaintoja: 1) kukin evankelista on sijoittanut kertomuksen erilaiseen tekstiyhteyteen, 2) Matteus ja Luukas ovat jättäneet pois Mark. 3:21:n lieventääkseen jännitystä Jeesuksen ja hänen omaistensa välillä, 3) Luukkaan Maria-kritiikin lievennys lienee yhteydessä hänen myönteiseen Maria-kuvaansa, 4) Matteus kuvaa opetuslapsia myönteisemmin kuin Markus, mikä on vaikuttanut kertomuksen tyylittelyyn. (s. 110)

Evankeliumivertailussa Räisänen on selvästi vahvoilla, ja tutkimustulosten perustelu on vakuuttavampaa kuin paikoin Vanhan testamentin puolella. Samoin Räisänen on lempipuuhassaan käsitellessään Jumalan valtakuntaa, joka on ”usein ymmärretty väärin” ja ”samaistettu Jumalan näkymättömään vaikutukseen”, kun Jeesukselle se merkitsi ”Jumalan konkreettista, ratkaisevaa tekoa hänen oman sukupolvensa aikana”. (s. 117)

Joidenkin kohtien mukaan Jumalan valtakunta oli  jo läsnä Jeesuksen toiminnassa, mikä ei ole ristiriidassa tulevaan kohdistuvan odotuksen kanssa, sillä Jeesuksen toiminta ennakoi valtakuntaa. Ongelma on sen sijaan se, että valtakunta ”ei tullut Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa odottamalla tavalla”, mikä merkitsee sitä, ettei kristinuskon sanoma voi olla ”Jeesuksen julistuksen mekaanista toistamista”, vaan sitä on tulkittava uudelleen. (s. 117)

Kuten kuka tahansa Räisästä vähänkin lukenut tietää, tässä ollaan Räisäsen ydinongelman äärellä. Mitä sille pitäisi tehdä? Myöhemmin kirjassa esitetään, että Luukkaan kaksoisteoksessa Ihmisen Pojan toisen tulemisen viivästyminen ei kirjoittajaansa ”masenna”, vaan Jeesuksen historia jatkuu ”Pyhän Hengen toimintana kirkossa” (s. 133). Samoin Johanneksen evankeliumista ”lopun läheisyyden tuntu puuttuu” (s. 137).

Auttaisiko meitä mitenkään se, että paruusian viivästymisen ongelma on näin ollen käsitelty ja ”ratkaistu” jo UT:ssa, kristinuskon ensimmäisellä vuosisadalla, ”kanonisesti”? Kaupan päälle vielä erään Matteuksen kertoman vertauksen mukaan Herra palaa ”pitkän ajan kuluttua” (25:19). Tätä tasapainottavaa jaetta en muista Räisäsen juuri koskaan siteeranneen.

Lisäksi olisi hyvä miettiä lisää sitä, onko kirkon aika tullut (Luukkaan kaksoisteoksessa ja kristinuskossa muutenkin) valtakunnan ”tilalle” (s. 133), vai toteutuuko valtakunta nimenomaan apostolien johtamassa kirkossa, kuten vaikkapa Scott Hahn esittää. Molemmissa näkemyksissä on vahvuutensa ja ongelmansa. Kirkon virallisen kannan (DI 18) mukaan Jumalan valtakunnan merkitystä ja suhdetta kirkkoon voidaan selittää erilaisilla tavoilla.

Mitä Jeesuksen ylösnousemukseen tulee, Räisänen tunnustaa historialliseksi tosiasiaksi, että monet ihmiset uskoivat Jeesuksen ilmestyneen heille kuolemansa jälkeen. Sitten persoonattoman ”tutkimuksen” rajat tulevat vastaan: ”Tutkimus ei enää voi selvittää, mihin ilmestyskokemukset perustuivat.” (s. 128) Silti voidaan varmasti sanoa, että ”Jeesuksen läheisimmät seuraajat kokivat jotakin, joka muutti heidän elämänsä perin juurin” (s. 127).

raamattutieto

 

 

Explore posts in the same categories: Eksegetiikka, Kirjaesittelyt ja -arviot, Liberaaliteologia, Suomalaiset teologit, Usko ja tiede

Avainsanat: , ,

You can comment below, or link to this permanent URL from your own site.

One Comment : “Räisäsen raamattutieto”

  1. Matti Taneli Says:

    Hei Anton,

    Anyway, hieno tutkimusmatka Sinulla. Räisäsen teoksiin tutustumalla oppii paljon raamatuntutkimuksesta ja Raamatusta.

    ystävällisesti Matti


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 503 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: