Päivän Sariolat

Tänään on isoenoni, Lapuan emerituspiispan Yrjö Sariolan syntymäpäivä. Sen kunniaksi jatkettakoon aiemmin aloitettua Sariola-sarjaa. Vapaakirkollinen Päivä Osakeyhtiö on julkaissut yhteensä viisi Sariolan kirjaa. Niistä kaksi on luonteeltaan muistelmateoksia, ja ne on esitelty tällä blogilla viime marraskuussa artikkeleissa Pyhä isoisoisoäitini ja Yrjö Sariolan muistelmat.

Nyt esitellään kolme viimeistä ”Päivän Sariolaa” (hahaa!), jotka ovat Lupa vanheta (LV, 2008), Ehjäksi hoida - hengellisyys vanhuudessa (EH, 2011) ja uusimpana Psalmimietiskelyjä - Laulakaa ja soittakaa Jumalalle (PM, 2014).

Näistä kaksi ensimmäistä muodostavat selkeän vanhuutta käsittelevän parin, mutta kyseessä on oikeastaan trilogia: ”vanhuksen psalmin” eli Psalmin 71 pohtiminen loi sillan vanhuusaiheesta psalmimietiskelyihin (PM s. 11).

Vanhuksen psalmi

Tiesitkös muuten ylipäätään, että Raamatusta löytyy tällainen ”vanhuksen rukous”? Minä en ainakaan aktiivisesti muistanut, joten siteeraankin siitä nyt sitten joitain valittuja jakeita:

”Syntymästäni saakka olet ollut tukeni,
siitä saakka kun kohdusta minut päästit.
Sinulle minä aina laulan ylistystä.

Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä,
älä jätä, kun voimani uupuvat.

Jumala, sinä olit opastajani
jo kun olin nuori,
ja tähän päivään asti
olen saanut kertoa ihmeistäsi.

Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen,
älä hylkää minua, Jumala.
Minä julistan tuleville polville
kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta.

Sinä olet antanut vaikeita vuosia
ja monia ahdistuksen aikoja,
mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut,
syvyyksistä sinä minut nostat.

Kohota minut takaisin kunniaan
ja lohduta minua jälleen,
niin lyyrani sävelin saan ylistää
sinun totuuttasi, Jumala,
ja harppuni kielillä kiittää sinua,
Israelin Pyhä!” (Psalmista 71)

Otin sitaatin loppuun mukaan jakeet, joissa on viittauksia musiikkiin, sillä juuri musiikin näkökulmasta Sariolakin psalmeja mietiskelyissään tutkiskelee.

Esimerkiksi Psalmi 8 käsketään soittamaan ”gatilaisilla soittimilla”, mikä on melkoisen mielenkiintoista, sillä Gat oli kanaanilainen eli ”pakanallinen” kaupunki, josta Daavidin vihollinen Goljatkin oli kotoisin. Sariola kommentoi, että ”musiikki ylittää kansoja ja myös uskontoja erottavia rajoja” (PM s. 18).

Sukujuttuja

Sekä vanhuus että musiikki koskettavat Sariolaa hyvin henkilökohtaisesti, ja vanhana musiikkiharrastajana hän kertookin aina välillä vilauksia henkilökohtaisesta elämästään. Minua tämä tietysti koskettaa erityisen läheltä, kun olemme Sariolan kanssa samaa sukua.

Esimerkiksi isoäitiini Salmeen (Yrjön siskoon) viitataan LV-kirjassa useaan otteeseen (s. 30, 36, 56, 98). Viimeinen näistä viittauksista mainitsee myös isoäitini Myyrmäen kodin, jossa tällä hetkellä asun itse - aika jännää lukea painetusta kirjasta tarinaa omasta kodistaan! Tottahan se on, että täällä on ollut vuosikausia vilkas lapsenlapsiliikenne.

Hauskin vanhuuteen liittyvä henkilökohtainen muisto on Yrjö Sariolan lapsuudesta, ajalta jolloin hänelle ensi kertaa kirkastui pappiskutsumus. 10-vuotiaan Yrjön kirje isälle päättyy seuraavanlaiseen ilmoitukseen: ”Opettajan vaikutuksesta olen päättänyt vanhana ruveta papiksi, sillä minä aion seurata Jeesusta. No, hei sitten vaan.” (LV s. 140)

Muistan, kuinka isoäitini kertoi minulle tätä samaa tarinaa painottaen sitä, ettei Yki puhunut ”isona” papiksi rupeamisesta, vaan nimenomaan ”vanhana”. No, vanhuus lienee perspektiivikysymys. Pappeus taas kulkee suvussa: Henrik Stenrothin pappisvihkimyksestä (1751) lähtien sukumme pappispolvien ketju on jatkunut katkeamattomana 250 vuotta. ”Tällä hetkelä nuorin pappi kuuluu suvun kymmenenteen polveen, minä olen seitsemättä.” (LV s. 34)

Vielä vähän vanhuudesta

Vanhuus on yhteiskunnassamme melko syrjään työnnetty asia. Siitä puhutaan melko vähän, eikä sitä hirveän usein taideta ajatellakaan. Sariolan kirjoista opin mm., että Suomen ev.-lut. kirkolla on jotain sellaista kuin Kirkon vanhustyön strategia, että virsikirjassa on vanhuusosasto (virret 526-531) ja että on olemassa oma vanhenemista ja vanhuutta tutkiva tieteenala, gerontologia.

Sariola on taustatyössään lukenut paljon gerontologista kirjallisuutta, ja hän käyttää sitä kirjoissaan toistuvasti hyväkseen. Joskus tästä kirjallisuudesta puuttuu hengellinen näkökulma, mutta viime aikoina gerontologian osana on huomioitu entistä vahvemmin myös geronteologia. (EH s. 36)

Itse olen joskus miettinyt sitä, kuinka suuri merkitys elämänkatsomuksellisilla perusratkaisuilla on vanhenemiseen. Mitä mieltä on ihmisen arvosta, onko uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, onko jonkinlaista mission tajua, onko aktiivista rukouselämää… Tällaiset asiat voivat varmasti tehdä eron onnettoman ja onnellisen, tylsän ja aktiivisen, toivottoman ja toiveikkaan vanhuuden välillä, varsinkin jos joutuu olemaan yksin tai vanhainkodissa.

Eräs tärkeä teologinen tai ehkä filosofinen pointti vanhustenhoidossa on se, ettei hoidettava vanhus ole pelkkä hoidon objekti, vaan hän on myös ajatteleva, tunteva, tahtova ja kokeva subjekti (LV s. 51).

Mieleeni palautui Johannes Paavali II:n elämäkerrasta, kuinka edesmennyt paavi halusi saada tämän samaisen pointin läpi lääkäreilleen, kun häntä oli ammuttu Pietarin aukiolla. Toipumisprosessissa paavi halusi lääkärien selittävän hänelle hänen tilaansa liittyvät lääketieteelliset asiat niin, että hän voisi ne ymmärtää ja jotta hän voisi myös antaa mielipiteensä toimenpiteistä.

Paaveista puheen ollen ilahduin myös siitä, että Sariola liittyy Eero Huovisen seuraan siteeratessaan myönteisesti paavi Benedictus XVI:n kirjaa Jeesus Nasaretilainen (EH s. 47-48). Kohdassa paavi puhuu äidin kohdusta turvapaikkana. Toisalla Sariolakin puhuu elämästä ”äidin kohdusta hamaan vanhuuteen” (EH s. 21). Tästä saisivat luterilaiset piispat puhua rohkeamminkin maassa, jossa kohdussa olevan ihmiselämän saa halutessaan tapattaa.

Mutta palataan vielä vanhuuteen ja vanhusten hengelliseen elämään. Enemmän voitaisiin varmaankin tehdä sen eteen, että ”vanhus pääsisi edes kerran vuodessa jumalanpalvelukseen”. Sariolalla on hyvä ehdotus: ”Mitä jos järjestettäisiin ’rollaattori- ja pyörätuolimarssi kirkkoon’?” (EH s. 146)

Havaintoja psalmeista

Kirkkokäsikirjakomiteassa mukana ollut Sariola arvostaa aivan oikein jumalanpalvelusta eli messua ja sen teologiaa. Jumalanpalvelusteologiaan liittyviä ajatuksia pulpahtelee silloin tällöin esiin erityisesti Psalmimietiskelyissä. Erityisen mielenkiintoisia ovat näkökulmat vanhoista psalmisuomennoksista, joita Sariola välillä nostaa esiin.

Esimerkiksi kun nykykäännös Ps. 27:4 sanoo: ”Saisin katsella Herran ihanuutta hänen pyhäkössään ja odottaa, että hän vastaa minulle”, niin vuoden 1776 Bibliassa luki: ”että minä näkisin Herran kauniin jumalanpalveluksen, ja hänen templiänsä etsisin” (PM s. 31).

Tai kun Ps. 28:2 sanoo ”kohotan käteni temppelisi pyhintä kohti”, niin ennen vanhaan sanottiin: ”Minä nostan käteni sinun pyhä Chuorias päin”. Sariola kommentoi: ”Kuorissa on kirkoissamme alttari, meidän ’kaikkeinpyhimpämme’, jonka ääressä vietetään pyhää ehtoollista. Myös tämä psalmi on edeltäjänsä tavoin keskeisesti jumalanpalveluspsalmi.” (PM s. 6)

Psalmien kuvaamassa jumalanpalveluksessa esiintyy usein erilaisia soittimia. ”Jerusalemin temppelipalveluksen musiikkiperintö jatkuu yhä. Me lännen kirkon kristityt emme jumalanpalveluksissamme ylistä Jumalaa vain laulaen vaan otamme myös soittimet mukaan.” (PM s. 43)

Psalmit heijastavat myös pyhiinvaellusperinnettä, joka reformaation jälkeen hiipui mutta joka on sittemmin (1990-luvun lopulta) löydetty uudelleen: ”Siitä on tullut yksi luonteva tapa elää todeksi uskoa Jeesukseen Kristukseen, joka on tie, totuus ja elämä.” (PM s. 102)

Psalmien perintö elää siis Suomessakin monin tavoin. Eikä linkki ole tekaistu, vaan se nousee perustavanlaatuisesti psalmeista itsestään. Esimerkiksi Ps. 66:8 sanoo: ”Ylistäkää meidän Jumalaamme, kaikki kansat” - ei siis vain Israel, vaan myös Suomen kansa. Näin ollen rukoillessamme psalmeja suomalaisina toteutamme niiden omaa toivetta. (PM s. 73-74)

Lopuksi Lutheria

Iloitsin siitä, että Sariola otti esipuheeseensa mukaan maininnan reformaation juhlavuodesta 2017. Siihen viitaten hän muistuttaa, että psalmit olivat Martti Lutherille erityisen rakkaita. Toisessa esipuheessaan Psalmien kirjaan Luther kirjoittaa kauniisti, katolisellakin blogilla siteeraamisen arvoisesti:

”Jokainen, olkoon hänen tilansa mikä tahansa, löytää psalmeja ja sanoja, jotka sopivat juuri hänen tilanteeseensa aivan kuin ne olisi kirjoitettu juuri häntä varten. Tämän vuoksi hän voi olla varma, että hän on pyhien seurassa, että hänelle käy niin kuin kaikille pyhille, koska he kaikki laulavat hänen kanssaan yhtä laulua.”

”Jos tahdot nähdä pyhän kristillisen kirkon maalattuna väkevin värein ja hahmoin yhteen pieneen kuvaan, ota käteesi psalttari. Siinä sinulla on kirkas ja puhdas peili, joka näyttää sinulle, mitä kristikunta on. Niin, löydät siitä myös itsesi, opit tuntemaan oman tilasi, mutta myös Jumalan ja kaikki luodut.” (PM s. 13)