Khalkedonin konsiili

Ekumeenisten konsiilien tarkastelusarja jatkuu nyt Khalkedonin konsiililla, joka pidettiin vuonna 451 eli 20 vuotta Efeson konsiilin jälkeen. Siellä tuomittiin vuoden 449 “ryövärikonsiili” ja luettiin paavi Leo Suuren kirje, joka myös liitettiin konsiilin asiakirjoihin. Uutta uskontunnustusta harkittiin, mutta päätettiin pysyä Nikealais-konstantinopolilaisessa credossa. Dogmaattisen Kristuksen kahta luontoa koskevan määritelmän lisäksi konsiili tuotti joukon kurinpidollisia kaanoneita, joista 28. kaanon jäi ilman paavin hyväksyntää.

Paavi Leon kirje Flavianukselle

Paavi Leo I:n kuuluisa Tomus ad Flavianum on osoitettu Flavianukselle, joka oli Konstantinopolin piispa vuosina 443-449. Siinä käsitellään Eutykheen erikoista (harha-)oppia Kristuksen luonnoista: hänen mukaansa Kristuksessa kaksi luontoa (inhimillinen ja jumalallinen) yhdistyivät yhdeksi uudeksi lihaksitulleen Sanan luonnoksi. Paavi Leo lyttää tämän “typeryyden” (insipientiam) ja sanoo uskontunnustuksen kumoavan kaikki harhaopit: Jeesus on Isän Kaikkivaltiaan ainoa Poika, joka syntyi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta.

Jos Isä on ikuinen, niin ikuinen on myös Poika, eikä Pojan syntymä ajassa vähennä mitään hänen ikuisesta jumalallisesta syntymästään, vaan se tapahtui kuoleman ja paholaisen voittamiseksi (ut et mortem vinceret et diabolum). Neitsyt Maria synnytti Jeesuksen menettämättä neitsyyttään yhtään sen enempää kuin silloin, kun Jeesus sikisi (illum ita salva virginitate edidit quemadmodum salva virginitate concepit).

Kuolematon luonto yhdistyi kuolevaiseen maksaakseen velkamme (ad resolvendum conditionis nostrae debitum). Kristus “otti orjan muodon” korottaakseen ihmisluonnon vähentämättä kuitenkaan mitään jumaluudesta (humana augens, divina non minuens). Pojan alentuminen teki näkymättömän Jumalan näkyväksi (se invisibilis visibilem praebuit) ja koitui ihmisten armahdukseki, ei Jumalan voiman vähentymiseksi (inclinatio fuit miserationis, non defectio potestatis).

Orjan muodossa Kristus ei kuitenkaan menettänyt mitään jumalallisista ominaisuuksistaan, vaan hänellä oli molempien luontojen ominaisuudet ilman puutteita (tenet enim sine defectu proprietatem suam utraque natura).

Mielenkiintoinen on lause, jonka mukaan Kristus otti äidiltään vain luonnon, ei syyllisyyttä. Adsumpta est e matre domini natura, non culpa. Vaikka lauseen voisi “fundamentalistisesti” tulkita niin, ettei Kristus ottanut äidiltään syyllisyyttä siksi, että Maria oli perisynnitön, itse erottelun tekeminen Leon tekstissä viittaa pikemminkin päinvastaiseen johtopäätökseen: Leo ei joko tuntenut tai hyväksynyt ko. oppia vaan oletti Mariankin olleen perisynnin alainen ihminen.

Toinen erikoinen muotoilu on, että Jeesuksessa on “yksi Jumalan ja ihmisen persoona” (dei et hominis una persona), kun tähänastisen ymmärrykseni mukaan khalkedonilainen ortodoksia opettaa tuon Kristuksen yhden persoonan olevan ainoastaan jumalallinen Logos. Tässä minua on vaivannut se, että meidän on kiellettävä Jeesus-nimisen ihmispersoonan olemassaolo. Olisiko siis paremminkin niin, että lihaksitulleessa tilassa jumalallinen Logos on persoonana ei vain jumalallinen vaan jumalallis-inhimillinen? Tämä sopisi paremmin siihen, miten Herra puhuu esim. Ilm. 22:16:ssa: “Minä, Jeesus”.

Jälleen kiehtovaa tekstiä seuraa, kun paavi Leo sanoo Kristuksen nousseen kuolleista ruumiillisesti (veri corporis) ja viettäneen opetuslasten kanssa 40 päivää ennen taivaaseenastumista “puhdistaakseen uskomme kokonaisuuden kaikesta usvasta” (ut fidei nostrae integritas ab omni caligine mundaretur). Hän antoi opetuslasten koskea itseään opettaakseen heille khalkedonilaista kristologiaa eli “jotta hänessä tunnistettaisiin jumalallisen ja inhimillisen luonnon ominaisuudet” (ut agnosceretur in eo proprietas divinae humanaeque naturae).

Paavi Leon kirjeestä löytyy myös ohimennen mainittuna kaunis mystagoginen kuvaus Ristiinnaulitusta, jonka kyljestä pulppusivat veri ja vesi, “jotta Jumalan kirkko voisi kostua sekä kylvystä että maljasta” (ut ecclesia dei et lavacro rigaretur et poculo) eli tietysti kasteesta ja eukaristiasta. Leolle “pyhityksen henki, lunastuksen veri ja kasteen vesi” (spiritus utique sanctificationis, sanguis redemptionis et aqua baptismatis) ovat erottamattomasti yhtä samoin kuin Jeesuksen ihmisyys ja jumaluus: tästä uskosta katolinen kirkko elää (catholica ecclesia hac fide vivit).

Lopuksi Leo suosittelee Eutykheen armahtamista sillä ehdolla, että hän omakätisesti hylkää opettamansa “jumalattoman dogmin” (impio dogmati). Eihän Kristuskaan tullut tuomitsemaan vaan armahtamaan, ja hän haluaa meidän jäljittelevän häntä (imitatores nos suae vult esse pietatis). Synnintekijöitä saa kyllä kohdata oikeudenmukainen tuomio, mutta kääntyneitä laupeus ei hylkää (peccantes quidem iustitia coerceat, conversos autem misericordia non repellat). Leo päättää sanoihin: Deus te incolumem custodiat, frater carissime. “Jumala pitäköön sinut turvassa, rakkain veli.”

Uskonmääritelmä

Seuraavaksi “pyhä, suuri ja ekumeeninen synodi” (hee hagia kai megalee kai oikoumenikee synodos/sancta et magna et universalis synodus) määrittelee oikean uskon. Kristus sanoi “Rauha teille”, jottei “kukaan eroaisi lähimmäisestään uskondogmeissa” (hooste meedena pros ton pleesion diaphoonein en tois dogmati tees eusebeias/ut nullus dissonet a proximo circa dogmata pietatis). Jumala osoitti kaitselmuksensa herättämällä uskonnollisen innon keisarissa, joka kutsui koolle pappeja tuomitsemaan virheelliset opit.

Konsiili-isät sanovat uudistaneensa “isien virheettömän uskon” (inerrabilem patrum renovavimus fidem) eli ottaneen omakseen Nikean ja Konstantinopolin isien uskon, joka tietysti oli sama usko (eandem fidem). Myös Efeson konsiilin päätökset määrätään pidettäviksi. Nikealais-konstantinopolilainen “viisas ja pelastava” (sapiens et salutare) uskontunnustus “riittäisi” (sufficeret) täydelliseen uskon tuntemiseen, mutta kun jotkut yrittävät kumota totuuden ja luovat omia muotoilujaan, konsiilin on korotettava äänensä.

Harhaoppisten “uusien äänien” (kainophoonias/novas voces) joukossa mainitaan ne, jotka kieltävät Marian olevan “Jumalansynnyttäjä” (nämä tuomittiin jo Efesossa) sekä ne, jotka käyttävät sanoja “sekaantuminen” ja “sekoittuminen” (sygkhysis, krasis/confusio, temperamentum)”. Nämä jälkimmäiset uskovat lihan ja jumaluuden yhteen luontoon (mian einai physin tees sarkos kai tees theooteetos/unam naturam esse carnis et divinitatis) ja sanovat,  että mainitun “sekaantumisen” kautta Ainosyntyisen jumalallinen luonto tuli kärsimykselle alttiiksi (patheeteen tu monogenous teen theian physin tee sygkhysei/passibilem Unigeniti divinam naturam per confusionem).

Vastaiskuna konsiili vetoaa Nikean ja Konstantinopolin isien uskoon, Kyrillos Aleksandrialaisen kirjeisiin sekä “suurimman ja vanhimman Rooman kaupungin mitä autuaimman ja pyhimmän arkkipiispan Leon” kirjeeseen, joka on “yhtäpitävä suuren Pietarin tunnustuksen kanssa” (tou megalou Petrou homologia symbainousan/magni illius Petri confessioni congruentem). Näin ollen konsiili hylkää ne, jotka jakavat Kristuksen “kahdeksi Pojaksi” ja ne, jotka kuvittelevat Kristuksen luontojen sekaantuneen ja uskaltavat sanoa jumaluuden tulleen kärsimykselle alttiiksi. Lopulta anatematisoidaan ne, jotka “satuilevat” (mytheuontas/fabulantur), että Kristuksessa oli ennen luontojen yhdistymistä kaksi luontoa ja sen jälkeen yksi.

Seuraa kuuluisa Khalkedonin formula, jota siteerataan Katolisen kirkon katekismuksessakin:

“Pyhiä isiä seuraten opetamme kaikki yksimielisinä, että Herramme Jeesus Kristus on tunnustettava yhdeksi ja samaksi Pojaksi. Tämä yksi ja sama Poika on täydellinen jumaluudessa ja täydellinen ihmisyydessä; [hän] on tosi Jumala ja tosi ihminen, jolla on järjellinen sielu ja ruumis; [hän] on jumaluuden puolesta Isän kanssa yhtä olemusta ja ihmisyyden puolesta meidän kanssamme yhtä olemusta, ‘kaikessa meidän kaltaisemme syntiä lukuunottamatta’. Hän toisaalta on syntynyt jumaluutensa puolesta ennen aikojen alkua Isästä, toisaalta ihmisyytensä puolesta viimeisinä päivinä meidän tähtemme ja meidän pelastuksemme tähden Neitsyt Mariasta, Jumalansynnyttäjästä.

Kristus on yksi ja sama, ainosyntyinen Poika ja Herra, jossa tunnistamme kaksi luontoa sekoittumattomina, muuttumattomina, erottamattomina ja jakamattomina. Luontojen erilaisuus ei yhdeksitulemisen vuoksi milloinkaan lakkaa, vaan kummankin luonnon oma laatu säilyy entisellään, ja ne yhdistyvät yhdeksi ainoaksi persoonaksi ja yhdeksi ainoaksi hypostaasiksi.” (KKK 467)

Khalkedonin kuuluisan kaavan neljä sanaa “sekoittumattomina, muuttumattomina, erottamattomina ja jakamattomina” kuuluvat alkukielillä asygkhytoos, atreptoos, adiairetoos, akhooristoos/inconfuse, immutabiliter, indivise, inseparabiliter. Kaikki neljä sanaa ovat negatiivisia (kreikaksi a-, latinaksi in- etuliitteellä varustettuja), mikä korostaa hypostaattisen unionin mysteeriä. Ensimmäiset kaksi termiä on osoitettu monofysitismiä vastaan, toiset kaksi nestoriolaisuutta vastaan.

Konsiili päätti, ettei kukaan saa julistaa toisenlaista uskoa (heteran pistin meedeni ekseinai propherein/alteram fidem nulli livere proferre), ja jos joku uskaltautuu niin tekemään, niin hänet on erotettava uskovien yhteisöstä, jos hän on munkki tai maallikko, jos taas piispa tai pappi, niin hänet on pantava viralta. Tämä rangaistusmenetelmä toistuu varhaisissa konsiileissa usein, vaikka vaikuttaakin hieman oudolta, miksi harhaoppisiksi katsottuja piispoja ja pappeja ei erotettu kirkosta vaan ainoastaan virasta.

Kaanonit

Ensimmäinen kaanon käskee pitämään kaikkien synodien kaanonit kokonaisuudessaan. Ironista tässä on tietysti se, että kirkon arvokkain edustaja eli paavi ei näin tehnyt, vaan hylkäsi 28. kaanonin, joka “täysin pyhien isien päätösten mukaan” (viittaus Konstantinopolin konsiiliin) vahvistaa Konstantinopolin piispanistuimen etuoikeuden sillä perusteella, että se on uusi Rooma, keisarin kaupunki. Konstantinopolin sanotaan kuitenkin olevan vanhan Rooman jälkeen järjestyksessä “toinen” (deuteram/secundam).

Toinen kaanon kieltää myymästä vihkimyksiä, kolmas kieltää pappeja ja munkkeja hoitamasta maallisia asioita, jotka eivät liity heidän kutsumukseensa. Poikkeuksena on kirkon apua tarvitsevien alaikäisten, orpojen tai leskien hoitaminen. Neljäs kaanon kieltää munkkeja rakentamasta luostareita ilman piispansa lupaa. Viides kaanon kieltää pappeja siirtymästä kirkosta toiseen, kuudes kieltää vihkimästä pappia ilman, että hänelle annetaan hoidettavaksi konkreettinen kirkko, luostari tms. Seitsemäs kaanon kieltää munkkeja palaamasta maailmaan.

Kahdeksas kaanon muistuttaa luostarien ym. kuuluvan piispan vallan alle, yhdeksäs kieltää pappeja kääntymästä maallisen oikeuden puoleen (piispan on oltava tuomarina). Kymmenes kaanon kieltää pappia toimimasta kahdessa kirkossa tai kaupungissa. 13. kaanon kieltää pappia viettämästä liturgiaa vieraalla paikalla ilman suosituskirjettä, 14. kaanon kieltää kirkon lukijoita ja kanttoreita (lectoribus et psalmistis) menemästä naimisiin harhaoppisten naisten kanssa, 15. kaanon kehottaa vihkimään diakonissaksi alle 40-vuotiaita vain tarkan harkinnan jälkeen.

16. kaanon kieltää Jumalalle vihkiytyneitä neitsyitä menemästä naimisiin, 18. kaanon kieltää pappeja osallistumasta salaliittoihin, 19. kaanon käskee pitämään joka provinssissa synodin kahdesti vuodessa. 21. kaanon kieltää huonomaineisia pappeja syyttämästä piispoja, 23. kaanon käskee karkottamaan Konstantinopolista muualta tulleet papit ja munkit, jotka aiheuttavat epäjärjestystä, 24. kaanon kieltää luostarien muuttamisen yksityiskodeiksi.

25. kaanon sanelee, ettei kirkko saa jäädä ilman piispaa yli kolmeksi kuukaudeksi, 26. taas, että jokaisella piispalla tulisi olla hiippakunnassaan ekonomi, joka on valittu papiston keskuudesta. Se, joka ei näin tee, joutuu “jumalallisten kaanonien” (tois theiois kanosin/divinis constitutionibus) oikaistavaksi.

27. kaanon määrää, että ne, jotka kidnappaavat naisia mennäkseen heidän kanssaan naimisiin ja ne, jotka tämän teon hyväksyvät, tulee erottaa uskovien yhteisöstä (maallikot) tai panna viralta (papisto). 29. kaanon sanoo, että ulkomailla piispaa ei saa lukea papiston joukkoon, vaan joko hänen ei tule toimia pappina ollenkaan tai sitten hänet on tunnustettava piispaksi. Tässä asiassa ratkaisun antoivat Rooman apostolisen istuimen edustajat, jotka sanoivat piispan alentamisen pappeuteen olevan pyhäinhäväistys (Episcopum in gradum presbyteri redigere sacrilegium est).

30. ja viimeinen kaanon toteaa egyptiläisten olevan syyttömiä siihen, etteivät he ole allekirjoittaneet paavi Leon kirjettä, koska heillä on tapana odottaa Aleksandrian piispan suostumusta, eikä Aleksandriassa tuolloin ollut piispaa. Konsiili päätti antaa egyptiläisille aikaa.

Ero ja ykseys

Niin kuin kuitenkin historiasta ja nykypäivästä tiedämme, Egyptin koptikristityt ovat yhdessä muiden orientaaliortodoksien kuten Armenian apostolisen kirkon, Etiopian ortodoksisen kirkon ja Syyrian ortodoksisen kirkon kanssa pysyneet muusta katolis-ortodoksisesta kristikunnasta erossa sitten Khalkedonin konsiilin.

Francis Sullivan selittää eron taustoja kirjassaan Creative Fidelity. Efeson konsiilin sankari Kyrillos Aleksandrialainen oli puhunut “lihaksitulleen Sanan  yhdestä luonnosta”, kun taas nestoriolaiset puhuivat “kahdesta luonnosta”. Tästä syystä Aleksandrian patriarkaatti katsoi, että Khalkedonin formula on nestoriolainen ja että Kyrilloksen formula edustaa todellista ortodoksiaa.

Sullivanin mukaan Kyrilloksen toisesta kirjeestä Nestoriukselle käy kuitenkin ilmi, ettei Kyrillos ajatellut luontojen yhdistymisen tuhoavan niiden eroa. Kyrilloksen kuoleman jälkeen hänen formulaansa alettiin ylikorostaa. Sullivan käsittelee myös Khalkedonin credo-dilemmaa: uutta uskontunnustusta ei haluttu, joten julkaistiin uskonmääritelmä (definitio fidei), jossa opetettiin, miten uskoa tulee tunnustaa.

Bernard Sesboüé kertoo Khalkedonin reseption kestäneen idässä reilun vuosisadan, eikä sitä silloinkaan hyväksytty kaikkialla. Lännessä reseptio sen sijaan oli nopea ja ongelmaton.  Ranskalaisen jesuiitan mukaan kyseessä oli pitkälti “kielen skisma”. Kaikki monofysiitit eivät suinkaan edustaneet Eutykheen äärimmäistä kantaa.

Vatikaanin II konsiilin jälkeen orientaaliortodoksien kanssa on saavutettu tärkeitä ekumeenisia virstanpylväitä. Vatikaanin kotisivuilta voi lukea useita paavien ja orientaaliortodoksipatriarkkojen yhteisiä julistuksia 1970-1990-luvuilta. Dialogi jatkuu, ja yllä annetusta linkistä voi lukea raportteja tapaamisista aina viimeisimpään, tämän vuoden alussa pidettyyn kokoukseen saakka.

Joseph Ratzingerin/Benedictus XVI:n sanat Jeesus-trilogian toisessa osassa (Jeesuksen viimeiset päivät, s. 164) ovat tarkkaan harkitut, ja niihin on hyvä päättää:

“Khalkedonin ekumeeninen kirkolliskokous säilyy kaikkien aikojen kirkkoa sitovana, Jeesuksen Kristuksen salaisuuteen johtavana tienviittana. Sen päätöksiä on kuitenkin sovellettava uudelleen oman ajattelumme piirissä, jossa käsitteiden ‘luonto’ ja ‘persoona’ merkitys on muuttunut aiemmasta. Tätä uutta soveltamispyrkimystä tulee kuitenkin viedä eteenpäin samalla, kun käydään ekumeenista dialogia orientaalisten kirkkojen kanssa. Tavoitteena on löytää jälleen kadotettu ykseys uskon keskuksessa - tunnustautumisessa Jumalaan, joka Jeesuksessa Kristuksessa on tullut ihmiseksi.”

Explore posts in the same categories: Dogmihistoria, Jumala ja Jeesus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 242 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: